"Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matkaan kului pitkän aikaa, kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen. Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulinne kapteenin äänen, joka hätääntyneenä huusi meille:
'Matkustajat palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala. Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen ja vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'
Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennen kuin kapteeni oli ehtinyt puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta. Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta en voinut sitä enää saavuttaa.”
Sinbadin kertomus ensimmäisestä retkestään. Tuhannen ja yhden yön tarinat Suomen lapsille II Helmi Krohnin kertomana. Helsinki: Otava 1919.
* * *
Me Arabiankielinen satukokokoelma Tuhannen ja yhden yön tarinat on ollut olemassa jo 1000-luvulla, mutta vuosisatojen kuluessa sitä on laajennettu. Ennen kirjoitustaitoa satuja esitettiin kertomalla. Nykyisin ihmiset kertovat arkisia asioita toisilleen ja satuja lapsilleen, mutta itse kertomisella ei ole erityistä asemaa esittämistapana. Tärkeämpiä ovat lukeminen ja lausuminen sekä kuunnelmien, elokuvien tai teatteriesitysten seuraaminen.
Millaista satujen ja tarinoiden kertominen on ollut eri kulttuureissa? Tuntuu yllättävältä, että yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroja. Yhteistä on se, että ihmiset kerääntyvät kuuntelemaan kertojaa, joka esittää tarinan tai sadun yleisölleen joskus laulaen ja säestäen esitystään jollain soittimella. Näin toimivat kreikkalaiset rapsodit esittäesään Homeroksen sankarirunoja ja itämerensuomalaiset runonlaulajat kertoessaan Väinämöisen ja Lemminkäisen seikkailuista. Nykyisin väki kokoontuu harvoin kuuntelemaan tarinankertojaa.
Kertominen luo ympärilleen lumouksen, joka vie kuulijat mukanaan. Sama, mikä tapahtuu satuja kuuntelevalle lapselle, tapahtuu myös aikuiselle. Miksi? Avainasemassa on kertoja, jonka ympärille kuuntelijat asettuvat. Kokemus rakentuu yhdessä. Kertomuksella on juoni, joka alkaa jostain konkreettisesta pikku asiasta: ”Olipa kerran…” Se kasvaa suuremmaksi ja johtaa tarinan huippukohtaan ja loppuratkaisuun. Tarina ei koskaan tyhjene kokonaan. ”Sen pituinen se” jättää aina jotain avoimeksi. Juoni on kertojan käsissä. Hän luo sille ympäristön ja ratkaisun, johon hän vie kuulijat mukanaan. Hän ei selittele tarinaansa, vaan jättää sen lumouksen koskemattomaksi.
Kerronnan voima on sen intensiivisyydessä. Tarina tunkeutuu syvälle kuulijan mieleen, jolloin sen vaikutus voittaa pelkän lukemisen ja kuuntelemisen. Satujen lumoissa olevat lapset alkavat usein kertoa omia tarinoitaan. Kun palaamme kertomiseen, avaamme oven luovuuteen. Kertomisella voi olla annettavaa myös television ja äänikirjojen ajan ihmisille. Eikö sitä kannattaisi kokeilla?
Pauli Arola
 |
| Satutunti Snappertunan kirjastossa. Valokuva Bror Brandt 1965. Museovirasto. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti