Kotilossa kohdataan

Tammikuisena viikonloppuna Oulussa juhlittiin kolme päivää lastenkulttuuria. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, peräti 6000 henkeä meren rannalla Kotiloksi ristityssä lastenkulttuuri-keskuksessa. Kaupunkilaiset olivat saaneet äänestää nimen uudelle kulttuuritalolle. Koti ja ilo olivat sanan juurena. 

Oulusta vuorostaan tuli vuoden alusta EU:n kulttuuripääkaupunki. Ehkä sekin oli myötävaikuttamassa hankkeeseen. Huomiota avajaiset saivat runsaasti, presidentti ja kulttuuriministerikin tutustuivat paikkaan.

Oma kiinnostukseni syntyi, kun joulun alla pyydettiin lauluntekstiä avajaislauluun. Säveltäjäystävä Maria Portaankorva teki sitten taatulla taidollaan siitä lapsikuoron laulettavaa.

Itseäni innosti erityisesti tuo kohtauspaikan idea. Taloon mahtuvat sanataiteilijat, kirjat, liikunta, draama, elokuvanteko, laulu ja kuvataide. Yhteistyö on voimaa.

Sanonnaksi on noussut: lasten -ja nuorten on tulevaisuus. Vääntäisin sitä vähän: lasten ja nuorten hetki on NYT, ilman sitä ei hyvä tulevaisuus rakennu. Tervetuloa lastenkulttuuri-yhteistyö myös tänne, pienempiin ympyröihin.

               Tänään pientä unelmaa
               taide alkaa kasvattaa.
               Sanat, liikkeet, sivellin
               yllätyn itsekin.
               Kotilossa kohdataan
               merituulen kutsun jaan.
               Innostusta, iloa saa
               takkiin tarttua.
               Kotilossa kokeillaan
               ihka uutta, luota vaan.

               Taitavaksi tulla voi.
               Meidän laulu soi.

                               (Kotilossa kohdataan, avajaislaulun 2. säkeistö)

Pirkko Arola

Samuli Paroseen tutustuessani törmäsin Kalevi Seiloseen

Kun päädyin vuoden 2025 alussa Samuli Parosen seuran puheenjohtajaksi, en tiennyt mitä on tulossa.  Jokainen päivä on erilainen oppijallekin. Mietin, mitä tiedän tai muistan Samuli Parosesta. No, yhden kirjan ja afon: Maailma on sana. 

Myöhemmin sain tiedon, että postuumisti julkaistu Testamentti sisältää myös hänen ajatelmiaan. Samuli Paronen oli siis prosaisti, mutta myös aforisti, iloa tuotti, että itsekin kirjoitan ajatelmia. Joku jopa väitti, että teen parosmaisia aforismeja. En ole vielä niin sisällä Parosen ajatelmissa, että voisin yhtyä edelliseen.

Sain vinkin lukea Hannu Mäkelän kirjoittaman muistelmateoksen Samuli (Otava 2006).  Tilasin antikvaarista. Tuli kahdessa päivässä. Sen kimpussa olen viikonlopun ollut ja välillä hoidellut lastenlastani.

 

Palaveerasimme kerran seuran pitkäaikaisen vaikuttajan, kirjailija Pirkko Arolan kanssa. Kahvinjuonnin lomassa puheet siirtyivät menneisiin. Pirkko kertoi joskus aikoinaan asuneensa Helsingissä Neitsytpolulla. Mieleeni singahti kirjailija Kalevi Seilonen, joka myös asui kyseisellä polulla vielä.

 

Seilonen soitti minulle kerran 1980-luvulla Orimattilan emäntäkouluun ja pyysi lähettämään runoja tulevaan kulttuurijulkaisuunsa, nimeltä Runous. Olin lähettänyt tekstejäni hänelle, kun luin iltapäivälehdestä, että hän tekee sen nimistä kulttuurilehteä. Opiskelin emäntäkoulussa ruoanlaittoa. Ihmiset eivät kuulemma lakkaa syömästä ja siltä alalta saa aina työtä. Minäkin söin itseni  7 kg isommaksi sisäoppilaitosaikanani.

Runojani ruotsinnettiin myös tuolloin 1984 ja julkaistiin skandinaavisessa Cafe Existence -julkaisussa. Kiitos Kalevi Seilosen, joka runot lehteen toimitti. Aloin uskoa hiukan kirjallisiin kykyihini. Toimitin myös emäntäkoulussa Kipinä-nimistä lehteä ja avustin Arto Kytöhongan toimittamaa Optimisti-julkaisua.

Treffit Seilosen kanssa

 

Sovimme tärskyt Seilosen kanssa Lahteen Mukkulan kirjailijakokouksen läheiselle nurmikolle kahden tammen väliin. Asuin vielä silloin vanhempieni luona Lahdessa. Tein hänelle oharit, koska poikaystäväni tuli juuri sotaväestä lomille. Seilonen ei antanut periksi. Hän tiukkana soitteli kotiini ja halusi tavata minut seuraavana päivänä. En kehdannut kieltäytyä. Kahvittelimme Lahdessa yhdessä Aleksanterinkadun kahvilassa.

Seilonen toimi myös 2007 yhtenä esikoisrunoteokseni Tiina ei ole kotona (Minunkirjani.com 2007) arvioijana kirjailija Marija Vantin ohella. 

Seilonen muistelmissa mukana

 

Nyt yhtäkkiä tapaan Seilosen Hannu Mäkelän kirjoittamassa Samuli Parosen muistelma-kirjassa. Hän toimii kirjan tapahtumissa usein valokuvaajana ja haastattelijana. Mäkelä kehuu myös Seilosen runokirjoja, kestävät aikaa.  Teoksesta paljastuu, että Seilonen ja hänen kustannustoimittajansa Hannu Mäkelä kävivät Lahdessa Mukkulan kirjailijakokouksissa usein ja pyysivät myös Parosta mukaansa. Paroselle tuli aina jokin este.

 

Seilonen nukkui ikiuneen vuonna 2011. 

 

1983 perustetussa Runous-lehdessä julkaisivat tekstejään ne ns. oikeat kirjailijat. Olin harrastaja ja ylpeä kolmesta lehdessä julkaistusta runostani. Kirjallinen tekeminen on jatkunut näihin päiviin eri lajeissa, vaikka nuorena keskeytin lukion ja lähdin opiskelemaan ruoka-alaa. Myöhemmin suoritin myös alan tutkinnon. Mutta olen kurssituttanut itseäni paljon kirjallisesti päivätöideni ohessa. Tein jopa yhdestä Suomen aforismiyhdistyksen sivulla julkaistusta ajatelmastani laulun, joka päätyi Sävellys 2020 -kisan kolmen parhaan joukkoon.

 

Päässäni on seilannut elämäni ajan vanhanaikainen ajatus: kun ensin tekee oikeita töitä, sitten jää aikaa taiteelle. Miten sinä ajattelet?

Päivi Lappalainen

Kuva ja teksti: Päivi Lappalainen

Äänikirja – uhka vai mahdollisuus?

Mainos lupaa, että äänikirjaan voi syventyä milloin tahansa ja missä vain. Lupaukset
toteutuvat harvoin. Auton ratissa kirjan lukijan ääni hukkuu liikenteen taustahälyyn.
Intensiivinen kuunteleminen vie huomion liikenteestä samalla tavalla kuin kännykän
sormeilu. Ilmeinen riski siis.

Entisaikaan, kun kirjat olivat harvinaisia, niitä luettiin ääneen. Hiljainen lukeminen alkoi
yleistyä 1600-luvulla kirjojen hintojen laskiessa ja lukutaidon yleistyessä. Kirjoja on
kuitenkin luettu ääneen aina, satukirjoja lapsille, hartauskirjoja vanhuksille. Ääneen
lukemista tarjotaan nyt uudessa sähköisessä myyntipakkauksessa äänikirjana. Ylen
Areenalla on valikoimissaan Raamatun ja Koraanin teksteistä vanhempaan  kaunokirjallisuuteen kuten Teuvo Pakkalaan tai Volter Kilpeen. Areena on maksuton palvelu. Celia-kirjaston näkövammaisille tarkoitettu äänikirjapalvelu on toiminut pitkään. Sen valikoimissa on sekä faktaa että fiktiota.

Kaupalliset suoratoistopalvelut kuten Adlibris, BookBeat, Nextory, Podimo, Spotify tai
Storytel tarjoavat viihdekirjallisuutta dekkareista romantiikkaan, mutta tietokirjallisuuden
osuus niissä on vaatimattomampi. Nykyisin kustantaja voi julkaista teoksen painettuna
kirjana, mutta vain pienenä painoksena, koska sitä myydään pääasiassa E-kirjana tai
äänikirjana. Äänikirjapalvelut ovat tuottoisia. Kirjailijat tuntevat sen sijaan joutuneensa
ahtaalle, kun tekijänpalkkiot jäävät pieniksi. Äänikirjamarkkinoiden taustalla vaikuttavat
suuret kansainväliset kustannusalan toimijat kuten ruotsalainen Bonnier, mikä tekee
huolen ymmärrettäväksi.

Äänikirja ei puolustajiensa mielestä korvaa painettua kirjaa. Se on oma lajinsa, joka
edistää kirjallisuuden harrastusta. Asian ympärillä käyty sananvaihto on kuin 1400-luvun
pohdinta käsin kopioidun ja kirjapainossa painetun kirjan suhteesta. Käsin tehtyä pidettiin
tasokkaampana. On helppo päätellä, kumpi vei voiton. Se oli halvin ja tehokkain.

Osattiin sitä ennenkin. Itseopiskelun tueksi oli äänilevyjä ja ääninauhoja.
Valok. Erkki Voutilainen 1962. Museovirasto. (CC 4.0)

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat muuttuneet nopeasti. Sähköisessä viestinnässä koodit ja
kuvat ovat syrjäyttäneet monilla aloilla kirjoitetun sanan. Ei tarvitse aina kirjoittaa ja kohta
ei tarvitse lukeakaan. Ehkä äänikirjan menestys ennakoi maailmaa, jossa mieluummin
kuunnellaan taustaviihdettä muiden puuhien lomassa kuin paneudutaan lukemaan ja
ajattelemaan. Sellaisen maailmanko me haluamme?

Pauli Arola

Peiliin piirretty kaupunki

Satutko tietämään, miten monta kirjailijaa aukaisi silmänsä tänä aamuna Riihimäen kaupungissa? Tarkemmin sanoen, täällä asuvia kirjailijoita.

Itsekään en tiedä tarkkaa lukua, mutta odotan tietoa siitä. Tänä vuonna pitäisi valmistua Riihimäen kirjailijapolku. Hämeenlinnan valmistui jo, voit löytää sen digitaalisena netistä. Toki Hämeenlinnassa, suuremmassa kaupungissa, on elänyt ja kirjoittanut isompi  joukko tunnettuja kirjailijoita, onhan kaupunkikin vanhempi.

Mutta ei meillä riksulaisillakaan ole syytä hävetä tässä asiassa.

Yksi yhteinenkin kirjailija meillä on, nimittäin Veijo Meri. Kun Riksu täytti kuusikymmentä vuotta, julkaisimme Samuli Parosen seuran piikkiin teoksen Peiliin piirretty kaupunki, 2020. Siinä esittelimme paikallisia  kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Yksi heistä oli Veijo Meri.

Kirjan julkistaminen jäi mieleen aurinkoisena juhlapäivänä. Paljon kiinnostuneita ihmisiä oli saapunut Antonin talon (silloisen kaupunginmuseon) pihapiiriin. Risoluto-kuoro lauloi ja kerroimme kirjasta. Tilanteen lopuksi Pertti Seuranen esitti pienen monologin, jonka olin kirjoittanut Veijo Merestä.

                VEIJO MERI KERTOO

Moni on sanonut, mitä sinä siitä sodasta aina kirjoitat, vaikka olit itse liian nuori sotaan.

Nuo vänkääjät ei tiedä, miten sota heitteli alun perin viipurilaista poikaa. Koulunkin kävin Valkjärvellä, Kuopiossa, Riihimäellä ja Hämeenlinnassa. Kun koti on kasarmilla ja isä ja setä kertovat jatkuvasti sotajuttuja kyllä siinä mukaan joutui. Tarinoita oli mukava kuunnella ja sitten kertoa. Ne kyllä muuttuivat matkan varrella monta kertaa.

Kertomusteni miehet ovat kulkijoita, jotka liikkeelle lähtiessään eivät tiedä minne päätyvät, niin kuin Peiliin piirretyn naisen matkamiehet. Se oli muuten taiteilija Ilmari Huitti Vaskijärveltä, jonka peiliin se naisenkuva piirrettiin. Tai lukekaapa vaikka miten sotamies Jokinen vihkilomallaan törmäili Riihimäen asemalla.

Niistä tarinoista rakentui minun kirjailijan työni. Suhde sotaan muokkautui erilaiseksi kuin Väinö Linnalla. Ei minulta mitään suurta kertomusta tullut, mutta pieniä kertomuksia sitä enemmän. Mutta nehän ovat se tärkein juttu.

Pirkko Arola

Tervetuloa Samuli Parosen seuran blogiin!

Tervetuloa lukemaan Samuli Parosen seuran blogia. Seuralla oli pitkään omat kotisivut, mutta ne lakkasivat toimimasta. Siksi avaamme uuden blogin seuran kirjoituksia varten.

Samuli Paronen (1917-1974) oli suomalainen kirjailija, taiteilija ja työmies. Hänet tunnetaan parhaiten aforismikokoelmastaan Maailma on sana (1974), mutta hän kirjoitti myös kahdeksan romaania ja  novellikokoelman. 

Samuli Parosen seura ry on valtakunnallinen yleiskulttuuriyhdistys, joka perustettiin vuonna 1984 vaalimaan nimikkokirjailijansa kaikkinaista muistoa ja tukemaan jäsentensä luovaa kirjoittamista. Seura on Suomen Kirjailijanimikkoseurat ry:n jäsen. Keväästä 2025 alkaen puheenjohtajana on toiminut Päivi Lappalainen.

Seuran blogissa kirjoitamme kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta, ehkä kulttuurista laajemminkin ja tietysti joskus myös Samuli Parosesta ja seurasta.

Tervetuloa seuraamme!