Erämaassa

Erämaa on iso, joskus aivan luonnontilainen alue, jossa on yleensä vähän ihmisiä ja ihmisten tekemiä rakenteita.

Meillä Pohjolassa erämaissa on puustoa, muuta kasvillisuutta, varsin puhtaana säilynyttä luontoa, puhtaita vesiä ja ihmisiä lähinnä käymässä lyhyehkön aikaa. Siksi myös ihmisten jättämiä jälkiä on niukasti.

Talvisin lunta on runsaasti, kesällä paljon valoa ja talvella kaamos. Lyhyt kesä on kiivasta kasvun aikaa, ja linnut, muut eläimet ja kasvit lisääntyvät kiivaasti.

Miksi haluan erämaahan, vaikkapa Vätsäriin, Käsivarteen tai Norjan ja Ruotsin tuntureille ja vuorille?

Päällimmäisenä on huikea luonto ja sen näkeminen ja kokeminen. Tuota luontoa ovat linnut, vaikka kuukkeli oranssina häivähdyksenä, kasvit, eläimet ja sää eri muodoissaan. Sään armoilla oleminen ja selviytyminen monenlaisista vaikeuksista ja rasituksista ja olonsa tekeminen mukavaksi leirissä, itsensä lämpimänä ja kuivana pitäminen, ruuan laitto ja sen nauttiminen kulkemisen rasituksen jälkeen ja lepääminen teltassa luonnon keskellä, keskellä jotain suurta, eristyksissä muista ihmisistä rohkaisee ja kannustaa eteenpäin ja tulemaan yhä uudelleen.

Olen aina ollut luontoihminen, mutta erämaakipinän taisin saada lopullisesti vuosituhannen vaihteen muutamilla Lapin retkillä. Sitten retkiä Lappiin on kertynyt kymmeniä, parhaana kesänä kolmekin vaellusta.

Kaverin tai kavereiden kanssa retket ovat upeita yhteisiä ponnistuksia ja silloin voi jakaa kokemuksen muiden kanssa. Yksin olen kulkenut myös usein, ja silloin kohtaa itseään paremmin ja aavistus Hänen läsnäolostaan on myös selvempi, Hänen, joka on "ipsum esse", olemassaolo itse, panenteistisesti. Erämaakokemukset ovat olleet rakennusaineita elämässä ja pysyvätkin rakennusaineina, myös jälkikäteen.

Tiivistettynä voisi mainita, että erämaan vetovoima on kiireettömyys, eristäytyneisyys, aikatauluttomuus, selviytymisen kokemukset, arjen mukavuuksien niukkuus (kuten oheisen kuvan välipalatarjoilu kertoo), kova fyysinen ja psyykkinen rasitus, oleminen osana luontoa, erätaitojen käyttö ja oppiminen ja jännittävät, vaativatkin seikkailut. Luonnon kirjasta oppii aina jotain uutta. Suosittelen kokeilemaan.
 

Sakari "Sakke" Savolainen (teksti ja kuva)

Kirjoitus on syntynyt Samuli Parosen seuran Proosarit-kirjoittajaryhmässä.

Kulttuurikaupunki

Vietin yhden keskiviikkoaamupäivän Antonin talolla riksulaisten kulttuuritoimijoiden aamukahveilla. Meitä oli parisenkymmentä kulttuurintekijää koolla. Olipa täyteläinen tilaisuus! Kesken kaiken lensi mieleen: Riihimäki taitaa todella olla kulttuurikaupunki, kun kuuntelin eri alojen kenttätyöntekijöiden ajankohtaisia hankkeita.

Vai mitä sanotte Ö-talon tarjonnan runsaudesta tai siitä, että elokuvakerhossa voi katsoa viitenä viikkona peräkkäin huippuelokuvia, Metsästysmuseo valmistelee LASTEN LAUANTAITA, Kuvataiteilijoiden ELÄMÄÄ & EROTIIKKAA avautuu Galleria Tärinässä ja muusikot ovat omassa valmiudessaan jne. Kulttuuri luikertelee lähellämme  mielenkiintoisina polkuina.

Käykääpä joskus  kurkistamassa valtakunnalliseen KULTTUURIPANKKIIN. Sinne toimijat, vaikkapa Samuli Parosen seura voivat rekisteröityä palveluineen.

Lopuksi kuulimme uudesta hankkeesta nimeltä ELÄVÄ ARKI, joka organisoi kulttuuriohjelmaa seutukunnan ikäihmisten asumisyksiköihin.

Kannatti mennä mukaan kirjoittajayhdistyksen nimissä. Yllättäen virisi yhteistyö huhtikuiseen projektiin. Nyt ei voi vielä sanoa, mitä tuleman pitää. Mutta lähtöruudussa ollaan.

Kiitos teille kaupungin tiimi, että kutsuitte meidät koolle ja myös kuuntelitte kentän iloja ja ongelmia.

             ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~

   + Avaraa näköalaa ei voi näyttää sille, joka ei nouse katsomaan.

   + Kun altistut oivallukselle, se alkaa hedelmöittää sinua.

   + Taiteilija tarvitsee kaiken - voidakseen antaa sen.

   + Taiteilija on alusta alkaja. Hän alkaa vielä lopustakin.

   + Kun luovutan, luovuus jatkuu omalla painollaan.

Pirkko Arola (teksti), PV (kuva)

Kaksoisvoitto

Hesari otsikoi kirjailija Monika Fagerholmin haastattelun otsikolla Kirjallisuuden kaksoisvoitto. Fagerholm oli saanut toistamiseen Runeberg-palkinnon, nyt kirjastaan Eristystila. Ko. palkinnon hän voitti ensi kerran jo vuonna 1995 kirjasta Ihanat naiset rannalla. Lisäksi häntä onnisti viime syksynä, kun Finlandia-palkintokin myönnettiin Fagerholmille.

Onnea kirjailijalle, jolla on pitkä ura takanaan!

Susanna Laarin haastattelussa Fagerholm sanoi: "Jokainen kirjailija tietää, miten poissa maailmasta sitä on, kun kirjoittaa. Kaikkein tärkeintä on, että joku lukee tarinan."

Tuo kommentti kosketti itseänikin. Tarinaan eläytyminen ja kirjoittaminen on parhaimmillaan kuin uimista sanojen valtameressä, jossa voi luoda lauseita vapaasti tapahtumien imussa.

Jatko, se että joku lukee tarinan, on sitten erilainen matka seurattavaksi, sen mukaan kuin tiedon saaminen siitä on mahdollista. - Yksi väylä on lukijoiden palautteet. Niitä tulee vaihtelevasti. Kirjallisia viestejä pystyy selaamaan myöhemminkin, suulliset ovat myös tärkeitä ja  voivat johtaa pitkäänkin sananvaihtoon.

Sanaston asiakkaana saa vuosittain tiedon omien kirjojensa kirjastolainauksista. Yhdestä lukukerrasta tulee kolmisenkymmentä senttiä. Vastaavasti Teoston puolelta saa vuosittain korvausta ja tiedot, mitä lauluja on julkaistu kirjoissa, esitetty konserteissa, radiossa tai televisiossa. - Kun on kysymys harrastuksesta, verottaja voi kerätä liki puolet tuotosta. Hienoa, että Teosto on toiminut vuosikymmeniä lauluntekijöiden parhaaksi ja Sanastokin on aktivoitunut  kirjailijoiden edunvalvojana viime vuosina.

Fagerholm sivusi haastattelussa myös kirjailijoiden taloutta. Siitä onkin syytä kantaa huolta.

Tällä hetkellä paljon huomiota tuntuvat saavan dekkaristit. Toivoisin, että suunta voisi jo kääntyä. Rikos kirjallisuuden keskiössä näyttää aika vääristyneen maailman.

Pirkko Arola

Kertomisen lumous

"Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matkaan kului pitkän aikaa, kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen. Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulinne kapteenin äänen, joka hätääntyneenä huusi meille: 

'Matkustajat palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala. Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen ja vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'

Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennen kuin kapteeni oli ehtinyt puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta. Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta en voinut sitä enää saavuttaa.”

 

Sinbadin kertomus ensimmäisestä retkestään. Tuhannen ja yhden yön tarinat Suomen lapsille II Helmi Krohnin kertomana. Helsinki: Otava 1919.

* * *

Arabiankielinen satukokoelma Tuhannen ja yhden yön tarinat on ollut olemassa jo 1000-luvulla, mutta vuosisatojen kuluessa sitä on laajennettu. Ennen kirjoitustaitoa satuja esitettiin kertomalla. Nykyisin ihmiset kertovat arkisia asioita toisilleen ja satuja lapsilleen, mutta itse kertomisella ei ole erityistä asemaa esittämistapana. Tärkeämpiä ovat lukeminen ja lausuminen sekä kuunnelmien, elokuvien tai teatteriesitysten seuraaminen.

Millaista satujen ja tarinoiden kertominen on ollut eri kulttuureissa? Tuntuu yllättävältä, että yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroja. Yhteistä on se, että ihmiset kerääntyvät kuuntelemaan kertojaa, joka esittää tarinan tai sadun yleisölleen joskus laulaen ja säestäen esitystään jollain soittimella. Näin toimivat kreikkalaiset rapsodit esittäesään Homeroksen sankarirunoja ja itämerensuomalaiset runonlaulajat kertoessaan Väinämöisen ja Lemminkäisen seikkailuista. Nykyisin väki kokoontuu harvoin kuuntelemaan tarinankertojaa.

Kertominen luo ympärilleen lumouksen, joka vie kuulijat mukanaan. Sama, mikä tapahtuu satuja kuuntelevalle lapselle, tapahtuu myös aikuiselle. Miksi? Avainasemassa on kertoja, jonka ympärille kuuntelijat asettuvat. Kokemus rakentuu yhdessä. Kertomuksella on juoni, joka alkaa jostain konkreettisesta pikku asiasta: ”Olipa kerran…” Se kasvaa suuremmaksi ja johtaa tarinan huippukohtaan ja loppuratkaisuun. Tarina ei koskaan tyhjene kokonaan. ”Sen pituinen se” jättää aina jotain avoimeksi. Juoni on kertojan käsissä. Hän luo sille ympäristön ja ratkaisun, johon hän vie kuulijat mukanaan. Hän ei selittele tarinaansa, vaan jättää sen lumouksen koskemattomaksi.

Kerronnan voima on sen intensiivisyydessä. Tarina tunkeutuu syvälle kuulijan mieleen, jolloin sen vaikutus voittaa pelkän lukemisen ja kuuntelemisen. Satujen lumoissa olevat lapset alkavat usein kertoa omia tarinoitaan. Kun palaamme kertomiseen, avaamme oven luovuuteen. Kertomisella voi olla annettavaa myös  television ja äänikirjojen ajan ihmisille. Eikö sitä kannattaisi kokeilla?

Pauli Arola

Satutunti Snappertunan kirjastossa.
Valokuva Bror Brandt 1965. Museovirasto.