Kuka Samuli Paronen?

 Samuli Paronen - oman tiensä kulkija

Riihimäellä kohtaa usein Samuli Parosen. Kirjastossa on Samuli Parosen sali ja  kaupungissa toimii Samuli Parosen seura. Lopentie 10:ssä sijaitsevan kerrostalon seinään kiinnitetystä kilvestä paljastuu, että Paronen oli asunut talossa. Kilvestä ilmenee myös hänen ammattinsa: kirjailija.

Kilpi Parosen viimeisen asuintalon seinässä
Hallikujan puolella. (Kuva PV)

Kirjailija Samuli Paronen (1917-1974) eli elämänsä viimeiset vajaat kymmenkunta vuotta Riihimäellä. Sinä aikana hän kirjoitti esikoisteosta lukuun ottamatta tuotantonsa, joka koostuu romaaneista, novelleista ja aforismeista. Kaupunkilaiset tunsivat hänet ulkonäöltä. Pitkä, hiukan kumara tummatukkainen mies menossa kaupunginkirjastoon lukemaan lehtiä ja silmäilemään kirjauutuuksia. Hänen aikanaan kirjasto sijaitsi nykyisen musiikkiopiston talossa. Toisinaan hän istuskeli rautatieaseman kahvilassa, seuraili miesporukoiden keskusteluja puistossa ja osallistuikin niihin. ”Maistereiden” kirjallisia piirejä hän sen sijaan vältteli. Paronen oli oman tiensä kulkija.

Työmiehestä työläiskirjailijaksi

Paronen oli elävä esimerkki työläiskirjailijasta, jota Raoul Palmgren kuvasi pääpiirteittäin näin: Hän kuuluu työväenluokkaan, on kasvanut työläisoloissa, tehnyt ruumiillista työtä ja on katsomuksiltaan vasemmistolainen. Virolahdelta kotoisin olleen Parosen isä kuoli  sisällissodan jälkeen Tammisaaren vankileirillä. Kun Samuli menetti äitinsäkin varhain, orpo poika eleli kotimökissä holhoojansa valvonnan alaisena. Kansakoulun jälkeen hän elätti itsensä metsä- ja maataloustöissä. Kolmikymmenluvulla Paronen pestautui holhoojansa luvalla merimieheksi kalastusalukselle. Kesät kuluivat merillä ja talvet rakennustöissä. Tästä alkoi kiertely erilaisissa ammateissa, kaivoksessa, lasitehtaalla ja  maanviljelijänä. Nämä kokemukset siirtyivät hänen teoksiinsa. Parosen lapsuuden  taustatekijöihin kuuluivat sisällissodan jälkiselvittelyt, nuoruudelle antoivat leimansa sotavuodet ja aikuisiälle työskenteleminen erilaisissa ruumiillisissa töissä yhteiskunnassa, joka oli toipumassa sodasta.

Avioituminen itseään parikymmentä vuotta vanhemman vuokraemäntänsä Aino Meurosen kanssa toi elämään vakautta, mutta myös merkittävän ystävystymisen tämän pojan, taidemaalari Egon Meurosen kanssa. Paronenkin maalasi, mutta kirjallisuus vei voiton kuvataiteesta. Lukija tunnistaa Parosen teoksista paikkoja Riihimäeltä ja sen  lähiympäristöstä. Hän kirjoitti syrjäytyneistä ihmisistä, kulkijoista, jotka joutuivat kahnauksiin viranomaisten kanssa. Tapahtumapaikkana on monesti köyhän kansan asuinalue tai yömaja. Kirjailijan myötätunto on pienen ihmisen puolella.

Presidentti Urho Kekkonen siteerasi uudenvuoden puheessaan Parosen tekstiä  asuntopulasta. Tämä lisäsi kiinnostusta hänen tuotantoonsa. Lyhyt kirjailijanura toi vuosina 1964-1974 julkisuuteen kahdeksan romaanin lisäksi yhden novelli- ja yhden aforismikokoelman. Kirjallisuuden valtionpalkinnon Paronen sai vuosina 1969 ja 1972.

 Paronen yllättää

Suomen kirjallisuuden kaanonissa Samuli Paronen luokiteltiin työläiskirjailijaksi kuten Toivo Pekkanen, Väinö Linna, Lauri Viita ja Hannu Salama. Joskus häntä on  nimitetty   ”viimeiseksi työläiskirjailijaksi”, koska Parosen tausta oli proletaarisempi kuin muiden    myöhempien työläiskirjailijoiden. Ammattinimikkeenä ”työmies” alkoi käydä harvinaiseksi, kun työväki alkoi keskiluokkaistua.

Parosen viimeinen teos on vuonna 1974 postuumina ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana, jonka arvo tuntuu kirjailijan kuoleman jälkeen vain nousseen. Teos on luonteenomainen kirjoittajalleen, joka osallistui yhteiskuntaelämään tarkkailijana ja kriitikkona, mutta ei poliitikkona tai edunvalvojana. Vasemmistolaisuudestaan huolimatta Parosesta ei ollut luokkataistelun rintamamieheksi.

Paronen herätti kirjallisuudentutkijoiden kiinnostusta. Ennen pitkää hänestä alkoi syntyä  akateemista tutkimusta. Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja valmistui 1990. Kiinnostuneita oli muuallakin. Vuonna 1984 Riihimäen Sanomien päätoimittajan Kalervo Töyrylän johdolla perustettiin Samuli Parosen seura vaalimaan kirjailijan muistoa. Ajan mittaan se kasvoi kirjoittajayhteisöksi, jonka piirissä syntyi lyriikkaa, proosaa ja aforismeja. Seurassa   koulutettiin uutta kirjoittajapolvea. Suomen aforismiyhdistys on jakanut vuodesta 2006 Samuli Parosen nimeä kantavaa palkintoa ansioista aforistiikan alalla. Viimeinen   työläiskirjailija on kasvanut uusien kirjoittajapolvien innoittajaksi ja tunnustetuksi   aforistiikan klassikoksi.

Parosen kirjailijakuva alkoi muuttua muullakin tavalla. Hannu Mäkelä, joka oli hänen  kustannustoimittajansa, kokosi vuonna 1999 Parosen jäämistöstä teoksen Testamentti. Siitä paljastuu, että Paronen pohti viimeisenä elinvuotenaan raaka-aineiden ja ravinnon   riittävyyttä, taloudellisen kasvun vaikutuksia ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Testamentista paljastuu uudenlainen Paronen, jonka olemassaoloa hänen kirjojensa lukijat eivät ole tunteneet: futurologi, jonka tulevaisuutta koskevat pohdinnat ovat edelleen ajankohtaisia.

Parosen kirjallinen tuotanto

Romaanit

Kesä Aataminkylässä 1964

Kuolismaantie 1967

Lallinkorven leipä 1968

Kaivos 1970

Huone puutalossa 1971

Laiva 1972

Kapina 1973

Kortteeri 1974

Novellikokoelma

Tämä on huone 8 1969

Mietekokoelmat

Maailma on sana 1974

Testamentti. Mietteitä 1999. Toim. Hannu Mäkelä.

Parosen kirjailijan urasta ja asemasta kertovat teokset

Hosiaisluoma, Yrjö 1990. Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan. Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki. Tampere: Tampereen yliopisto.

Lahtinen, Jussi 2025. Kerrottu luokka. Pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus
yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Mitäs kulkija nimellä 2017. Toim. Pirkko Arola, Matti Kettunen ja Arto Kivimäki. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry. Teokseen sisältyy Parosen tuotannon bibliografia.

Mäkelä, Hannu 2006. Samuli. Muistelma Samuli Parosesta. Helsinki: Otava.

Palmgren, Raoul 1965. Työläiskirjallisuus. Proletaarikirjallisuus. Kirjallisuus- ja
aatehistoriallinen käsiteselvittely. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Peiliin piirretty kaupunki 2020. Toim. Pirkko Arola, Matti T. Kettunen ja Milla Sajaniemi. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry.

Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin 1999. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS.

Pauli Arola

(Kirjoitus on julkaistu blogin päivityksissä kahdessa osassa 30.5. ja 5.6.2026.)