Riihimäen kirjailijat kartalla

Aamupostissa Nina Turunen haastatteli 27.7 professori Juhani Niemeä, joka oli saanut valmiiksi työnsä, johon Hämeen kulttuurirahasto hänet palkkasi.  Kolmellekymmenelle riksulaiselle kirjailijalle löytyi paikka kartalla, joko oman valinnan tai historiansa pohjalta.

Koska kirjallisuuden lajeja on leegio: runous, romaanit, pakinat, laululyriikka, sarjakuvat, aforismit sekä tietokirjallisuus ym. tarjokkaita olisi löytynyt varmaan toinenkin mokoma. Ketkä sinun mielestäsi puuttuvat? Mutta kartalle ei voinut tarjoutua. Juhani Niemi teki valinnat oman tutkimuksensa pohjalta. Niinpä kartalle mahtuivat yhtä hyvin kääntäjä Arto Kivimäki, tietokirjailija dekkaristi Kari Ekholm ja laulunsanoittaja Jarkko Martikainen.

Jutussa korostuu se, että täällä rautatie, varuskunta, vankila ja kirkkokin ovat rakentaneet paikkakuntaa omalla äänellään myös kirjallisesti. Lisäksi  kaupungin puistoisuus ja luonto ympärillä ovat antaneet paljon virikkeitä kirjoittajille. Siitä kiitos lehmusten istuttajille ja suunnittelijoille!

Neljä kirjailijaa on ilmoittanut omaksi paikakseen kaupunginkirjaston,
pari rautatieaseman ja pari kirkonmäen. (Valokuva tietokoneen ruudulta PV.)

Aikaisemmin kaipasin jo kartalle nuoremman polven kirjoittajia. Mutta onko niin, että kirjoittaminen on siirtynyt nettiin yhä enemmän. Toisaalta, jos ajattelen itseäni, elämän eka puolisko meni kaikessa muussa elämisessä, kirjoittamiseen tuli tilaa vasta myöhemmin. Kyllä pöytälaatikkoon kertyi silloinkin.

Kuka minusta puuttuu kartalta? Tulee mieleen kaksi ystävää ja  työtoveria. Leena Suutarla, Tiilikka, useamman runokokoelmansa kanssa. Hänen tekstinsä ylsivät virsikirjaan asti. Ja Sirpa Viherä, jonka näytelmiä katselivat tuhannet kaupunkilaiset, vaikkei niitä kai julkaistukaan kirjallisesti, sekä Pauli Arola, joka Wikipedian profiilista päätellen on ollut myös produktiivinen kirjoittaja.

Keskustelu jatkukoon!

Mutta kuka jaksaa suunnistaa kirjastoon ja kaivaa esiin kaupungin vanhimman kirjailijan K. A. Tavaststjernan, s. 1860 ja lukea hänen tuotantonsa!

Kartta on monipuolinen, kattava se ei voi millään olla, niin laajasta  asiasta on kysymys.

Aamupostin jutusta löytyy asiaa lehden facebook-sivulta (ainakin tätä kirjoitettaessa) ja Aamupostin artikkelin voi lukea täältä (kokonaisuudessaan artikkeli näkyy vain lehden tilaajille).

Pirkko Arola 

Kiehtova kirja: Ei kenenkään maassa

Joskus käy niin, että saa käsiinsä kirjan juuri oikeaan aikaan, tosin vielä aavistamatta, miksi, tai mihin se johtaa myöhemmin. Niin kävi jouluna 2012, kun avasin paketista Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa. En muista enää, olinko toivonut sitä joululahjaksi, vai toimiko Puoliso oraakkelina tietämättään.

Tuo kirja, jossa Kortelainen itsekin esiintyy, on sekä romaani että historioitsijan tarkka tietokirja, jossa hän jäljittää isoisänsä Reino Peltosen elämää. Luin kirjan heti hyvin nopeasti, koska se eteni niin kiinnostavasti. Myöhemmin olen lukenut sen uudestaan ja palannut siihen muutenkin.

Kirjoittajalla itsellään ei ole juurikaan muistoja miehestä, mutta hänen kuoltuaan lapsenlapsi saa käsiinsä laatikon pieniä mustavalkoisia valokuvia, joita tämä oli ottanut ja itse kehittänyt elämänsä mittaan. Niistä ja Kortelaisen äidin joistakin muistoista tiedot alkavat keriytyä esiin.

Reino Peltonen eli lapsuuttaan Viipurissa aviottoman äidin lapsiperheessä, jossa tuntematon mies joskus käväisi. Myöhemmin selviää, että mies oli venäläisen varuskunnan välskäri. Reinonkin elämä kiertyy varuskuntaan soitto-oppilaaksi, myöhemmin Tampereelle, Äänislinnaan ja lopuksi Ruotsiin, jossa hän kuolee.

Anna Kortelainen kertoo myös omasta löytöretkestään Pala palalta menneisyys aukeaa, vaikkapa Viipurin talonkirjoista. Toki kirjoittaja joutuu kuvittelemaan myös isoisän motiiveja ja ratkaisujen taustoja.

Viimeinen yllätys tulee, kun hän kirjoittaa jo kirjaansa. Hän saa itselleen isoisän kirjaston, jossa on omistajansa muistiinpanoja. Se oli jäänyt tamperelaisen puutalon vintille ja kun taloa purettiin, naapuri, kirjojen ystävä vei sen talteen kotiinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin hän tunnistaa Kortelaisen lehtihaastattelusta Peltosen sukulaiseksi, ottaa yhteyttä ja luovuttaa arvokkaan dokumentin hänelle.

Itseäni kiinnostivat erityisesti Viipurin kuvaukset karjalaisten juurieni vuoksi. Myös Tampere, jossa asuimme ennen Riihimäelle muuttoa, kiinnostaa jatkuvasti.

Mutta vuonna 2012 en vielä aavistanut, että kirjoittaisin itsekin myöhemmin romaaneja ja kahteen viimeiseen jäljittäisin itse mieheni suvun menneitä polvia Suomessa, Riiassa ja Venäjällä, aina Volgalle, Uralille ja Orenburgiin asti. Ehkä en olisi edes lähtenyt tuohon jättiurakkaan ilman Kortelaisen rohkaisevaa kirjaa.

Mutta silloin olisivat jääneet syntymättä sekä Pitkää tanssia, 2020, että Meripihkatuuli, 2022. Pitkää tanssia pidän itse parhaimpana viidestä romaanistani.

Mitä tulee yllätyksiin, niitä sain itsekin kokea useita, myöskin sen, että loppuvaiheessa suunnaton aineisto dokumentteja tipahtaa käsiini suunnasta, josta en osannut odottaa.

Pirkko Arola

Tilastoa blogin puolivuotistaipaleelta

Eilen Sanoittelua-blogille tuli ikää puoli vuotta. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin 8.1.2026 ja toinen pari päivää myöhemmin. Uutta alkaessa jännitti: löytääkö kukaan blogin kirjoituksia ja uskaltautuuko kukaan keskustelemaan ja kommentoimaan?

Jälkimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: ei kukaan.

Ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen on monimutkaisempaa. Blogialustan uumenista löytyy monenlaisia tilastoja, mutta niiden lukeminen ja tulkitseminen on hankalampaa. Tässä jotain yleisön pyynnöstä:

Blogin sivuilla on tilaston mukaan käynyt 4182 kävijää. Tilasto alkaa jo joulukuun puolella, sillä blogin rakentaminen alkoi silloin. Mutta kun yli 4000 kävijästä vain osa, tarkalleen 1752 kävijää, on Suomesta, herää kysymys, keitä oikein ovat ne sadat kävijät esimerkiksi Yhdysvalloista, Brasiliasta ja Vietnamista sekä kymmenet monesta muusta maasta.

Arvelen, että valtaosa tilaston kävijöistä on satunnaisia blogiin eksyneitä tai peräti botteja, joiden takana ei edes ole ihmisiä. Pelkästään eilen näitä tilastoituneita kävijöitä oli 37.

Varmaa on kuitenkin, että blogi alkoi löytää lukijoita helmi-maalikuussa. Huhtikuussa blogi osallistui Riihimäen kiertotalousviikkoon, jolloin viikon ajan julkaisimme teemanmukaisen kirjoituksen joka päivä, ja se näkyy tilaston käyrässä.

Paremman kuvan todellisista blogin kävijöistä antanee seuraava kuva.

Laskujeni mukaan yhteensä 728 kävijää on tullut sivulle facebookin tai googlen tai jopa yksittäisen kirjablogin linkeistä. Renkaan värillinen osa on ehkä ihan oikeita ihmisiä, jotka ovat päätyneet ainakin piipahtamaan blogissa, tarkoituksella tai vahingossa. Yli 3000 kävijää on tullut jostain muualta, renkaan harmaalta alueelta. Jälleen epäilen osaksi botteja!

Ja vielä kolmas tarkastelukulma: kaikkiaan blogissa on julkaistu 33 kirjoitusta kuudessa kuukaudessa. Niitä on tähän mennessä klikattu auki yhteensä 1405 eri kertaa. Tässä luvussa eivät näy ne blogiin tarkoituksella päätyneet, jotka ovat avanneet etusivun ja lukeneet siitä viimeisimmän kirjoituksen.

Tässä viiden eniten avatun kirjoituksen kärki, jossa viidennen sijan jakaa kaksi kiertotalousviikon kirjoitusta. 

Näiden jälkeen tulee kuusi kirjoitusta, jotka on avattu 50-60 kertaa.

Niin, ja blogin kirjoitukset voi tilata myös omaan sähköpostiosoitteeseensa. Kirjoita osoitteeseen sanoittelua@gmail.com ja pyydä kutsu. 

Sähköpostilukukerrat eivät muuten päädy blogin kävijätilastoihin ollenkaan.

Paula Vuorinen
(blogin taustaoperoija)

Kuvat ovat kuvakaappauksia tietokoneen näytöltä ja siksi laatu on heikonlainen.

Samuli Paronen - oman tiensä kulkija (osa 2)

 Paronen yllättää

Suomen kirjallisuuden kaanonissa Samuli Paronen luokiteltiin työläiskirjailijaksi kuten Toivo Pekkanen, Väinö Linna, Lauri Viita ja Hannu Salama. Joskus häntä on  nimitetty   ”viimeiseksi työläiskirjailijaksi”, koska Parosen tausta oli proletaarisempi kuin muiden    myöhempien työläiskirjailijoiden. Ammattinimikkeenä ”työmies” alkoi käydä harvinaiseksi, kun työväki alkoi keskiluokkaistua.

Parosen viimeinen teos on vuonna 1974 postuumina ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana, jonka arvo tuntuu kirjailijan kuoleman jälkeen vain nousseen. Teos on luonteenomainen kirjoittajalleen, joka osallistui yhteiskuntaelämään tarkkailijana ja kriitikkona, mutta ei poliitikkona tai edunvalvojana. Vasemmistolaisuudestaan huolimatta Parosesta ei ollut luokkataistelun rintamamieheksi.

Paronen herätti kirjallisuudentutkijoiden kiinnostusta. Ennen pitkää hänestä alkoi syntyä  akateemista tutkimusta. Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja valmistui 1990. Kiinnostuneita oli muuallakin. Vuonna 1984 Riihimäen Sanomien päätoimittajan Kalervo Töyrylän johdolla perustettiin Samuli Parosen seura vaalimaan kirjailijan muistoa. Ajan mittaan se kasvoi kirjoittajayhteisöksi, jonka piirissä syntyi lyriikkaa, proosaa ja aforismeja. Seurassa   koulutettiin uutta kirjoittajapolvea. Suomen aforismiyhdistys on jakanut vuodesta 2006 Samuli Parosen nimeä kantavaa palkintoa ansioista aforistiikan alalla. Viimeinen   työläiskirjailija on kasvanut uusien kirjoittajapolvien innoittajaksi ja tunnustetuksi   aforistiikan klassikoksi.

Parosen kirjailijakuva alkoi muuttua muullakin tavalla. Hannu Mäkelä, joka oli hänen  kustannustoimittajansa, kokosi vuonna 1999 Parosen jäämistöstä teoksen Testamentti. Siitä paljastuu, että Paronen pohti viimeisenä elinvuotenaan raaka-aineiden ja ravinnon   riittävyyttä, taloudellisen kasvun vaikutuksia ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Testamentista paljastuu uudenlainen Paronen, jonka olemassaoloa hänen kirjojensa lukijat eivät ole tunteneet: futurologi, jonka tulevaisuutta koskevat pohdinnat ovat edelleen ajankohtaisia.

Parosen kirjallinen tuotanto

Romaanit

Kesä Aataminkylässä 1964

Kuolismaantie 1967

Lallinkorven leipä 1968

Kaivos 1970

Huone puutalossa 1971

Laiva 1972

Kapina 1973

Kortteeri 1974

Novellikokoelma

Tämä on huone 8 1969

Mietekokoelmat

Maailma on sana 1974

Testamentti. Mietteitä 1999. Toim. Hannu Mäkelä.

Parosen kirjailijan urasta ja asemasta kertovat teokset

Hosiaisluoma, Yrjö 1990. Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan. Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki. Tampere: Tampereen yliopisto.

Lahtinen, Jussi 2025. Kerrottu luokka. Pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus
yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Mitäs kulkija nimellä 2017. Toim. Pirkko Arola, Matti Kettunen ja Arto Kivimäki. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry. Teokseen sisältyy Parosen tuotannon bibliografia.

Mäkelä, Hannu 2006. Samuli. Muistelma Samuli Parosesta. Helsinki: Otava.

Palmgren, Raoul 1965. Työläiskirjallisuus. Proletaarikirjallisuus. Kirjallisuus- ja
aatehistoriallinen käsiteselvittely. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Peiliin piirretty kaupunki 2020. Toim. Pirkko Arola, Matti T. Kettunen ja Milla Sajaniemi. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry.

Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin 1999. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS.

Pauli Arola

(Kirjoituksen ensimmäinen osa julkaistiin blogissa 30.6.2026.)