Aforismikaupunki

Olimme tällä viikolla Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa vastaanottamassa uutta kirjaa maailmaan. Huonetta juhlisti lisäksi kuvataidekoulun oppilaiden kevätnäyttely. Kuvat seinillä yltympäri olivat ällistyttävän taitavasti tehtyjä, myös kolmiulotteiset, muovaillut työt kiinnostavia.

Nyt keskityimme kuuntelemaan Pauli Arolaa, joka esitteli keskustellen Suuri Rantatie -teoksensa syntyprosessia ja lopputulosta. Pohjana kirjassa on yksi Suomen vanhimmista teistä, joka kulki monen paikkakunnan kautta Turusta Viipuriin jo 1200-luvulta alkaen. Aika, valtioiden rajat ja matkustustavat vaihtelivat ja kirjoittaja kävi vuoropuhelua menneisyyden, nykyisyyden, tulevaisuuden sekä lukijansa kanssa.

Pauli Arola ja Suuri Rantatie 26.5.2026

Monenlaista uutta opimme ja tarkistimme vanhoja mielikuviamme asioista.
Luonnehdittuaan aforismin lajeja, mm. terävää, nuolimaista, uutta oivaltavaa aforismia ja välillä kovasti muotia ollutta lyyristä aforismia, joka tulee lähelle runoa, kirjoittaja paljasti, että on omassa pohdinnassaan tavoitellut dialogista aforismia.

Heitänkin pallon lukijalle. Toivottavasti pääset dialogiin tekstin kanssa. Kirja löytyy ennen pitkää kirjastosta sekä fyysisenä kirjana että e-kirjana.

Samuli Parosen seuran entinen puheenjohtaja Matti Kettunen kaavaili, että Riihimäestä tulisi joskus aforismikaupunki. Mistä moinen toive! Varmaan siksi, että täällä on matkan varrella harrastettu aforismin kirjoittamista seurammekin puitteissa. Itse olen kirjoittanut kolme kokoelmaa. Aforismeja on lähtenyt monesta kynästä.

Mutta merkittävin aforistikkomme oli Samuli Paronen itse. Hänen kokoelmansa Maailma on sana, 1974 on yltänyt klassikoksi. Parosen aforismit saivat huomiota, kun Kekkonen siteerasi niitä aikanaan  uudenvuodenpuheessaan.

Joko Parosen mietelmät ovat aikansa eläneitä? Ei ollenkaan. Se, mitä hän sanoi pienen ihmisen köyhyydestä yhteiskunnan puristuksessa tai sodan julmuudesta, on mitä ajankohtaisinta edelleen.

Aforismi johon välillä palaan: "Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden."

Pirkko Arola

Sukulaiskirjailijoita

Karjalassa Viipurin tienoilla syntyi 1800-luvulla  Patrakan perheeseen kahdeksan poikaa. Kaksoset kuolivat vauvoina, mutta kuusi veljestä aikuistui ja perusti perheet asuen Karjalassa. Minun isoisäni oli heistä nuorin. Kolmen veljeksen jälkeläisestä tuli kirjailija. Marjukka Patrakka ja Anu Patrakka ovat säilyttäneet suvun nimen. Mutta minun äitini oli os. Patrakka.

Miksi joku alkaa ilmaista itseään kirjoittamalla?? Miksi olen kirjoittanut lapsesta alkaen? Miksi olen julkaissut kirjoja? Siinäpä kysymys, johon en osaa vastata. Onko kysymys perinnöllisestä taipumuksesta?

Olen seurannut kiinnostuksella Marjukan ja Anun kirjoittamista. Voit googlata heidän teoksiaan. Marjukka on kirjoittanut karjalaisuuteen liittyviä tietoteoksia sieltä Antrean Vuoksenrannan pitäjistä, koulutukseltaan hän on kansatieteilijä, joka teki lisensiaattityönsä helsinkiläisestä Hagertien romanisuvusta. Marjukan päivätyö oli kirjastossa.

Vastikään sain häneltä viehättävän lasten kuvakirjan Šuuri kondie (Suuri karhu), jonka on kuvittanut Ritva Lampivuo. Julkaisija on Tverinkarjalaisten ystävät ry. Kirja on käännetty myös lyydin kielelle, jolle Marjukka on kirjoittanut muutakin.

Anu Patrakka puolestaan kirjoittaa Portugalissa dekkareita. Hänen kustantajansa on Otava. Kirjahyllyssäni on hänen kirjansa Totuuden portaat, jossa Rui Santos niminen poliisi selvittää rikosta. Ostin kirjan aikanaan, kun olin kirjan julkistamistilaisuudessa helsinkiläisessä kirjastossa.

Anun muutkin tarinat tapahtuvat Portugalissa. Hän valotti valintaansa sähköpostitse: "Jo pikkutyttönä kuulemma sanoin, että minusta tulee isona kirjailija, ja muistan kyllä tämän 'päätöksen' ahmiessani kirjoja Porvoon kirjastossa. Tämä pitkän tähtäimen tavoite konkretisoitui vasta keski-iässä, kun liike-elämän palveluksessa kuluneiden vuosien jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt täytyy tehdä jotain muuta. - Kirjailijan ammatti on siitä kiitollinen, että sitä voi tehdä missä vain ja voi luoda omat päivärutiininsa. Varjopuolena on se, että aika yksinään saa naputella. Onneksi on kirjamessuja ja lukijatapaamisia jne."

Minä puolestani olen teologi, jonka julkaisuista löytyy oppikirjoja, musiikkinäytelmiä, runoja, aforismeja, romaaneja sekä laulukokoelmia (sanoittajana). Itsekin muistan lapsena sanoneeni kotona, että haluaisin kirjoittaa isona kirjoja. Viihdyin myös Mikkelin kirjaston käyttäjänä.

Näin me kolme olemme kulkeneet omia polkujamme. Sekä Anun että minun juttuja löytyy myös tarinavirta.fi  sivulta.

        ***        ***            ***        ***            ***        ***

   Kesä kirjoittaa meille suurella valokynällään vihreitä ajatuksia.

   Valitsen kirjan tai toisen ihmisen. Sitä en voi valita, miten he lukevat minua.

   Jos puhuu omaa kieltään on kotonaan kaikkialla.

   Sanojen muoti muuttuu kuin vaatteiden.

   Ajatuksen kalastajalla on ääretön meri, mutta lyhyt siima.

Pirkko Arola

Hiljaisuus puhuu pisimpään

Puiston penkillä mies, musta huopahattu silmillään.

Ajatus Aataminkylän kesään.

Pellot auringossa.

Lapset juoksevat paljain jaloin iltaan.

Kylä hengittää kuin yksi sydän.

 Asemalla pitkä hahmo kumarassa.

Lallinkorven leipä tuoksuu niukalta.

Se kohoaa kovista, hiljaisista päivistä.

Kylä puhuu köyhien äänellä.

Köyhyys ei kumarra.

 

Tuuheat hiukset lukusalissa.

Ihminen etsii ihmistä.

Varjo tunnistaa varjon.

Reunalla elämä huojuu.

Painolasti ei näy laivassa.

 

Jokainen kantaa helvettiään.

Todelliset voittajat väistyvät.

Riihimäen huone kylmenee.

Paperi odottaa sanoja.

Maailma on sana. Se jää.

 

Samuli Paronen 23.5.1917−26.8.1974

 

Leena Aaltonen

 

Samuli Parosen kirjailijalaatta
Riihimäen Kaupunginkirjaston edustalla betonimuurissa.

Parittomien sukkien arvoitus

Parittomat sukat ovat ikuisuusaihe. Luulisi, että ongelma olisi pieni, mutta aina siitä riittää puhuttavaa.

Olin järkyttynyt, kun fiksuna pitämäni nainen kirjoitti Facebookissa, että jos sukalta katoaa pari, sen voi heittää pois. Ei niitä kuulemma jaksa säästää.

En lakkaa hämmästelemästä ihmisten jaksamisen jakautumista. Jaksetaan hyvin tehdä
tarpeettomia tai jopa haitallisia asioita - sellaisia kuin esimerkiksi suihkussa käyminen aamuin illoin - mutta ei jakseta pitää parittomille sukille omaa laatikkoa, josta aina silloin tällöin voi yhdistellä parit. 

Ajatus sukkia syövästä pesukoneesta on tietysti hauska, mutta eihän sitä kukaan tosissaan ota. Jokainen järkevä ihminen tietää, että vaikka puhtaiden pyykkien joukosta löytyisi vain sukkaparin toinen puolisko, ei se toinen ole poistunut maailmasta. Ennemmin tai myöhemmin se löytyy jostain lahkeesta, tyynyliinan sisältä tai likapyykkikorista. 

Jos sitä toista sukkaa sitten ei löytyisikään - vaikkapa vuoden tai parin sisällä - ei kai sekään niin vaarallista olisi? Eriparisia sukkia voi mainiosti käyttää ainakin kotosalla. 

Parittomista sukista voi myös tehdä yhtä ja toista. Niistä voi tehdä koiran lelun tai tassusuojuksen. Niistä voi tehdä kivoja käsinukkeja. Ihan sellaisenaan niitä voi käyttää paketointisuojina tai erilaisiin siivoushommiin: pesemiseen, pölyjen pyyhkimiseen, kenkien kiillotukseen. Lisää käyttötarkoituksia voi itse kukin keksiä itse.

Vaikka sukka on pieni verrattuna vaikkapa paitaan tai housuihin, senkin valmistaminen on vaatinut suuret määrät raaka-aineita. Jo pelkästään valmistusmateriaalin kasvatus (jos se on vaikkapa puuvillaa) on vaatinut paljon energiaa, lannoitetta ja vettä. Langaksi ja siitä edelleen kankaaksi ja valmiiksi sukaksi valmistaminen on kuluttanut lisää energiaa ja vettä, mahdollisesti myös väriaineita ja muita kemikaaleja. Sitten pakkaus ja kuljetus Suomeen. 

Ja joku heittäisi sen pois mahdollisesti jo yhden käyttökerran jälkeen, koska pari sattui katoamaan.

Tekstiilit ovat halpoja. Se on suuri harmi, sillä se saa ihmiset suhtautumaan niihin epäarvostavasti. Oikeasti tekstiilejä pitäisi käyttää niin pitkään kuin se vain suinkin on mahdollista. Rikkinäisinäkin niille voi keksiä uutta käyttöä joko sellaisenaan tai materiaalina. Jos paikat ovat niin täynnä tekstiilejä, ettei edes parittomille sukille ole tilaa, pitää pidättäytyä ostamasta enää uusia vaatteita. 

Ugh, olen puhunut! 

"Osui! Hankin orposukkalaatikon." (Lukija)

Marika Tudeer (teksti ja kuva)

Kirjoitus liittyy blogin huhtikuiseen kiertotalousviikkoon. Kirjoitus ja lukijoiden kommentit on julkaistu aikaisemmin kirjoittajan blogissa Pilkkeitä Pilpalasta.

Runoilija vai kristallipallo?

Valokuvaaja Aarne Pietinen kuvaamassa kristallipalloa vuonna 1938.
Museovirasto.

Tulevaisuuteen kurkistaminen on vaikeaa jopa niille, jotka saavat palkkansa tulevaisuudentutkimuksesta. Tiedonalana tulevaisuudentutkimus sai alkunsa 1960–1970 -luvuilla, kun ruvettiin pohtimaan maapallon väestönkasvua, raaka-aineiden ehtymistä ja saastumista. Pohdinta jatkui, kun ongelmat muuttivat muotoaan eikä ratkaisuja löytynyt. Nyt kannetaan huolta ilmaston muuttumisesta ja luonnon köyhtymisestä. Ratkaisut ovat tulevaisuudessa. Voiko siihen kurkistaa?

Ihmiset pitivät menneinä vuosikymmeninä tulevaisuudentutkimusta eli futurologiaa yrityksenä ennustaa tulevaa. Historioitsijat, jotka olivat nähneet, miten aikaisempien sukupolvien tulevaisuuden toiveet muuttuivat nopeasti pettymyksiksi, puistelivat päätään. Tulevaisuuden ennustaminen oli heidän mielestään toivotonta.

Nykyisin tulevaisuudentutkimus ei ole kristallipalloon katsomista, vaan monien  vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tarkastelua, jossa arvioidaan millaisia kehityssuuntia on olemassa ja millaisista vaihtoehdoista joudumme lähitulevaisuudessa valitsemaan.

Tulevaisuuteen kurkistaminen edellyttää sekä luovaa mielikuvitusta että kriittistä ajattelua. Se on todettu yrityksissä, joissa on tehty uusia aluevaltauksia ja merkittäviä keksintöjä. Tällainen on esimerkiksi Kone Oy, jonka kansainväliset laajenemishankkeet ovat saaneet viime aikoina huomiota osakseen.

Innovaatioiden taustalla on avaraa, luovuutta korostavaa ajattelua. Esimerkiksi Pekka Herlin (1932–2003) kutsui Koneen tiloihin monenlaisia ihmisiä keskustelemaan. Mukana oli myös taiteilijoita. Professori Pentti Malaska (1934–2012), joka tunnettiin visionäärisenä tulevaisuudentutkijana ja monipuolisena  ajattelijana, tiivisti ajatuksiaan runoiksi. Ei voi tietää, mistä syntyy impulssi, joka johtaa johonkin mullistavaan. Voi vain olla varma, että se ei ala omien päähänpinttymien pyörittelystä.

Kristallipallosta voi nähdä vain oman kuvansa. Siksi on parempi valita runoilija.

Järki karsii päähänpistot.
Aika ideat punnitsee,
jättää hyvät,

hylkää huonot,
antaa neuvot,
kaikenlaiset –
avaa uudelle ovensa.


Pauli Arola