Joskus käy niin, että saa käsiinsä kirjan juuri oikeaan aikaan, tosin vielä aavistamatta, miksi, tai mihin se johtaa myöhemmin. Niin kävi jouluna 2012, kun avasin paketista Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa. En muista enää, olinko toivonut sitä joululahjaksi, vai toimiko Puoliso oraakkelina tietämättään.
Tuo kirja, jossa Kortelainen itsekin esiintyy, on sekä romaani että historioitsijan tarkka tietokirja, jossa hän jäljittää isoisänsä Reino Peltosen elämää. Luin kirjan heti hyvin nopeasti, koska se eteni niin kiinnostavasti. Myöhemmin olen lukenut sen uudestaan ja palannut siihen muutenkin.
Kirjoittajalla itsellään ei ole juurikaan muistoja miehestä, mutta hänen kuoltuaan lapsenlapsi saa käsiinsä laatikon pieniä mustavalkoisia valokuvia, joita tämä oli ottanut ja itse kehittänyt elämänsä mittaan. Niistä ja Kortelaisen äidin joistakin muistoista tiedot alkavat keriytyä esiin.
Reino Peltonen eli lapsuuttaan Viipurissa aviottoman äidin lapsiperheessä, jossa tuntematon mies joskus käväisi. Myöhemmin selviää, että mies oli venäläisen varuskunnan välskäri. Reinonkin elämä kiertyy varuskuntaan soitto-oppilaaksi, myöhemmin Tampereelle, Äänislinnaan ja lopuksi Ruotsiin, jossa hän kuolee.
Anna Kortelainen kertoo myös omasta löytöretkestään Pala palalta menneisyys aukeaa, vaikkapa Viipurin talonkirjoista. Toki kirjoittaja joutuu kuvittelemaan myös isoisän motiiveja ja ratkaisujen taustoja.
Viimeinen yllätys tulee, kun hän kirjoittaa jo kirjaansa. Hän saa itselleen isoisän kirjaston, jossa on omistajansa muistiinpanoja. Se oli jäänyt tamperelaisen puutalon vintille ja kun taloa purettiin, naapuri, kirjojen ystävä vei sen talteen kotiinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin hän tunnistaa Kortelaisen lehtihaastattelusta Peltosen sukulaiseksi, ottaa yhteyttä ja luovuttaa arvokkaan dokumentin hänelle.
Itseäni kiinnostivat erityisesti Viipurin kuvaukset karjalaisten juurieni vuoksi. Myös Tampere, jossa asuimme ennen Riihimäelle muuttoa, kiinnostaa jatkuvasti.
Mutta vuonna 2012 en vielä aavistanut, että kirjoittaisin itsekin myöhemmin romaaneja ja kahteen viimeiseen jäljittäisin itse mieheni suvun menneitä polvia Suomessa, Riiassa ja Venäjällä, aina Volgalle, Uralille ja Orenburgiin asti. Ehkä en olisi edes lähtenyt tuohon jättiurakkaan ilman Kortelaisen rohkaisevaa kirjaa.
Mutta silloin olisivat jääneet syntymättä sekä Pitkää tanssia, 2020, että Meripihkatuuli, 2022. Pitkää tanssia pidän itse parhaimpana viidestä romaanistani.
Mitä tulee yllätyksiin, niitä sain itsekin kokea useita, myöskin sen, että loppuvaiheessa suunnaton aineisto dokumentteja tipahtaa käsiini suunnasta, josta en osannut odottaa.
Pirkko Arola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti