Painettua sanaa ja julkisia puheita valvottiin 1800-luvun Venäjällä tarkoin. Keisarikunnassa oli kiellettyjen sanojen luetteloita, joiden avulla sensuuri poisti epäilyttäviä osia tekstistä. Seuraava tarina, jonka paikkansapitävyydestä ei ole taetta, sijoittuu venäläiseen vankilaan:
Vanki oli saanut paketin.
- Olet saanut paketin. Siinä on kirja.
- Anna se minulle. Kirjanhan saa vastaanottaa.
- En anna, kun sen kannessa on kielletty sana.
- Mikä sana?
- En sano, kun se on kielletty.
Kirja oli Knut Hamsunin (1859–1952) romaani, jonka kannessa komeili kirjailijan nimi. Onnettomuudeksi sana ”knut” tarkoitti venäjän kielessä myös ruoskaa. Se teki kirjasta heti epäilyttävän. Vartija noudatti ohjeita.
 |
| Vuonna 1899 pilalehti Matti Meikäläinen kehitteli ajanmukaista sensuurilaitosta. Kuvittaja tuntematon. Museovirasto. (klikkaa kuvaa suuremmaksi) |
Ei siis uutta auringon alla. Painotuotteiden, elokuvien ja kuvien sensurointiin keskittyvät valtiot, joilla on tarvetta suojella vallanpitäjiään ikävältä ja epäedulliselta todellisuudelta. Sensurointia ja valvontaa harjoittavat myös puolueet, aatteelliset yhdistykset ja uskontokunnat. Naapurimaassamme Venäjällä ei voi kirjoittaa sodasta joutumatta tarkkailun kohteeksi tai vankilaan eikä vähemmistöjen oikeuksista joutumatta ikävyyksiin.
Kaikki kielletty herättää uteliaisuutta ja houkuttelee tekemään rikosilmoituksia, olipa kyse Jumalan nimen mainitsemisesta tai naisten halveksunnasta. Tervettä ja kohtuullista järjen käyttöä on turha odottaa. Hyvät tavatkaan eivät ole pahitteeksi, vaikka esiintyy yhteiskunnan moraalin vartijana.
Valvontaan keskittyneessä yhteiskunnassa muodostuu kaksi tapaa puhua ja kirjoittaa: virallinen tapa, jota käytetään julkisuudessa, ja epävirallinen, jolla on paikkansa luotettavassa seurassa. Tällaisessa maailmassa taide ja erityisesti kirjallisuus voi muodostaa näyttämön, jolla vaikeita asioita voi käsitellä. Esimerkiksi eestiläinen Jaan Kross (1920–2007) kirjoitti Stalinin jälkeisestä Virosta vuonna 1989 romaanissa Syvyydestä (Väljakaevamised) tavalla, jota se, joka osasi tulkita lukemaansa, ymmärsi todellisuudeksi.
Taide kykenee kaivamaan esiin asioita, joista ei uskalleta tai kyetä keskustelemaan.
Paljastaminen luo edellytykset teoille ja maailman parantamiselle. Siihen kannattaa pyrkiä.
Pauli Arola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti