Kun julkaisee oman kirjan, kysytään usein, että miten tai milloin aloitin sen kirjoittamisen. Kun mietin, lyö tyhjää. En muista, koska alussa en edes miettinyt mitään kirjan tekoa. Halusin vain oppia ja harjaantua. Olen matkalla.
Ja mitä haluan kirjallani sanoa? Alkoi tuntua, että siitä voisi tulla kokoelma mietelmiä. Parin päivän päästä kirjan julkaisu saattaa jo kaduttaa, ei vielä.
Kun kuuntelin Maikkarilta suosikkikirjailija Tommi Kinnusen haastattelua hänen uudesta teoksestaan Pitkä aukea, hän kertoi työskentelevänsä päivisin opettajana. Hänelle kirjoittaminen on harrastus, menestyksekäs sellainen.
Enkä vertaa itseäni häneen. Yksi samanlainen epäily minullakin kävi, että kun edellistä kirjaa kirjoitin pikkuhiljaa kaiken ohessa noin 8 vuotta ja tätä seuraavaa hiukan vähemmän. Jäikö jotain huomaamatta vai aloitinko jo aiemmin?
Tälle uusimmalle kirjalle tulikin yllättäen kalligrafia kaveriksi kansiin, hiukan myös typografiaan. Etsin luotettavat yhteistyökumppanit ja julkaisin Samuli Parosen seuran kautta. Yllätyskö?
Koen kirjani kohdistuvan hiukan iäkkäämmälle väelle, mutta nuoret aikuisetkin ovat sitä jo tavanneet. Se kuulemma viihdyttää. Riittääkö se kutsuksi lukea kirja? Onneksi siinä on monta eri aihepiiriä, onneksi tai onnettomuudeksi.
Yhdeltä arvioijalta tuli ennen julkaisua kritiikkiä. Kävin läpi vielä tekstiäni sen jälkeen. Julkaisen tässä yhden siivun palautteesta:
"…Ja vaikka tiiviys ja lyhyys ovatkin lajin ominaisuuksia, niin rajansa voisi olla silläkin. Eikä tämä koske ainoastaan tätä kässäriä, vaan yleisemminkin ainakin suomalaista tai ainakin aforismiyhdistyksen piireissä tavattavaa aforistiikkaa. Kyllä aforismi voi olla pidempikin, koostua useammista lauseista tai venähtää välillä vaikka fragmentiksi. Se toisi hiukan vaihtelua ja silmällekin iloa."
Pyrin tekemään vaihtelua kirjaani tekemällä ajatelmia, jotka katsovat toisiaan vastakkaisista kulmista, kuten esimerkiksi: "Turha työ vie aikaa tärkeältä. Lopulta turhuuskin on tärkeää."
Väliin tein muutaman runon ja aforistisen lauseen, joita vitseiksikin on kutsuttu. Miksei ajatelmakirjassa saisi olla sanaleikkejä tai vaikka haikuja? Ovatko ne halpa keino, jos ne toimivat? Toki edellä mainittuja tyylilajeja on hiukan vaikea yhdistää toimiviksi. Meidän jokaisen on hyvä lukea paljon erilaista kirjallisuutta ja laajentaa näkökulmaa, jos mahdollista.
Kiitän kaikkia, jotka vaikuttivat kirjani valmistumiseen, etenkin Hyvinkään kaupunkia, Riihimäkeä ja Samuli Parosen seuraa, Suomen aforismiyhdistystä, kalligrafiayhteisöjä, muita yhteistyökumppaneita ja kavereitani, arvioiden antajia plus kotiväkeä.
Liitän tähän taiteilija Minka Heinon kirjoituksen muun muassa kirjastani. Lisään myös linkin Samuli Parosen seuran jäsenen aforisti Titta Kurjen tekemään kirjani lukukokemukseen. Se löytyy Suomen aforismiyhdistyksen sivuilta.
Minna Karoliina "Minka" Heino:
"Tämän Vuosirenkaita aforismikirjan tekijä on kuin luotettava taskunpohjalla hioutunut linkkuveitsi. Hän ei pröystäile kiiltävällä ulkokuorella vaan hänen arvonsa piilee monipuolisuudessa ja syvässä elämänkokemuksessa. Hän on kasvattanut lapset ja lapsenlapset. Kohdannut maailmaa ja laulanut kuorossa omalla äänellään. Hänen kynänsä on terävä kuten terävä terävässä linkkuveitsessä. Mutta hän ei vuole koskaan kanssakulkijoitaan, ainoastaan ajatuksia. Ajatuksista syntyykin oivaltavia pilkkeitä, sellaisia, jotka haastavat ja ymmärtävät --Samanaikaisesti Päivin ajattelutavassa on tilaa niin lempeälle huumorille, yllättäville käänteille kuin kyvylle vetäytyä taka-alalle silloin, kun on toisen vuoro loistaa.Tämä teos, Vuosirenkaita on syntynyt ihmiseltä, jonka seurassa on rento ja mukava tunne siitä, että ollaan samalla puolella, oli kyseessä sitten podcastin teko tai elämän suuret kysymykset. Anna aforismin viedä. Yksi kerrallaan."
Titta Kurki: Lukukokemus: Päivi Lappalainen – Vuosirenkaita – viisauden säröjä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti