Erämaassa (Proosarin kynästä)

Erämaa on iso, joskus aivan luonnontilainen alue, jossa on yleensä vähän ihmisiä ja ihmisten tekemiä rakenteita.

Meillä Pohjolassa erämaissa on puustoa, muuta kasvillisuutta, varsin puhtaana säilynyttä luontoa, puhtaita vesiä ja ihmisiä lähinnä käymässä lyhyehkön aikaa. Siksi myös ihmisten jättämiä jälkiä on niukasti.

Talvisin lunta on runsaasti, kesällä paljon valoa ja talvella kaamos. Lyhyt kesä on kiivasta kasvun aikaa, ja linnut, muut eläimet ja kasvit lisääntyvät kiivaasti.

Miksi haluan erämaahan, vaikkapa Vätsäriin, Käsivarteen tai Norjan ja Ruotsin tuntureille ja vuorille?

Päällimmäisenä on huikea luonto ja sen näkeminen ja kokeminen. Tuota luontoa ovat linnut, vaikka kuukkeli oranssina häivähdyksenä, kasvit, eläimet ja sää eri muodoissaan. Sään armoilla oleminen ja selviytyminen monenlaisista vaikeuksista ja rasituksista ja olonsa tekeminen mukavaksi leirissä, itsensä lämpimänä ja kuivana pitäminen, ruuan laitto ja sen nauttiminen kulkemisen rasituksen jälkeen ja lepääminen teltassa luonnon keskellä, keskellä jotain suurta, eristyksissä muista ihmisistä rohkaisee ja kannustaa eteenpäin ja tulemaan yhä uudelleen.

Olen aina ollut luontoihminen, mutta erämaakipinän taisin saada lopullisesti vuosituhannen vaihteen muutamilla Lapin retkillä. Sitten retkiä Lappiin on kertynyt kymmeniä, parhaana kesänä kolmekin vaellusta.

Kaverin tai kavereiden kanssa retket ovat upeita yhteisiä ponnistuksia ja silloin voi jakaa kokemuksen muiden kanssa. Yksin olen kulkenut myös usein, ja silloin kohtaa itseään paremmin ja aavistus Hänen läsnäolostaan on myös selvempi, Hänen, joka on "ipsum esse", olemassaolo itse, panenteistisesti. Erämaakokemukset ovat olleet rakennusaineita elämässä ja pysyvätkin rakennusaineina, myös jälkikäteen.

Tiivistettynä voisi mainita, että erämaan vetovoima on kiireettömyys, eristäytyneisyys, aikatauluttomuus, selviytymisen kokemukset, arjen mukavuuksien niukkuus (kuten oheisen kuvan välipalatarjoilu kertoo), kova fyysinen ja psyykkinen rasitus, oleminen osana luontoa, erätaitojen käyttö ja oppiminen ja jännittävät, vaativatkin seikkailut. Luonnon kirjasta oppii aina jotain uutta. Suosittelen kokeilemaan.
 

Sakari "Sakke" Savolainen (teksti ja kuva)

Kulttuurikaupunki

Vietin yhden keskiviikkoaamupäivän Antonin talolla riksulaisten kulttuuritoimijoiden aamukahveilla. Meitä oli parisenkymmentä kulttuurintekijää koolla. Olipa täyteläinen tilaisuus! Kesken kaiken lensi mieleen: Riihimäki taitaa todella olla kulttuurikaupunki, kun kuuntelin eri alojen kenttätyöntekijöiden ajankohtaisia hankkeita.

Vai mitä sanotte Ö-talon tarjonnan runsaudesta tai siitä, että elokuvakerhossa voi katsoa viitenä viikkona peräkkäin huippuelokuvia, Metsästysmuseo valmistelee LASTEN LAUANTAITA, Kuvataiteilijoiden ELÄMÄÄ & EROTIIKKAA avautuu Galleria Tärinässä ja muusikot ovat omassa valmiudessaan jne. Kulttuuri luikertelee lähellämme  mielenkiintoisina polkuina.

Käykääpä joskus  kurkistamassa valtakunnalliseen KULTTUURIPANKKIIN. Sinne toimijat, vaikkapa Samuli Parosen seura voivat rekisteröityä palveluineen.

Lopuksi kuulimme uudesta hankkeesta nimeltä ELÄVÄ ARKI, joka organisoi kulttuuriohjelmaa seutukunnan ikäihmisten asumisyksiköihin.

Kannatti mennä mukaan kirjoittajayhdistyksen nimissä. Yllättäen virisi yhteistyö huhtikuiseen projektiin. Nyt ei voi vielä sanoa, mitä tuleman pitää. Mutta lähtöruudussa ollaan.

Kiitos teille kaupungin tiimi, että kutsuitte meidät koolle ja myös kuuntelitte kentän iloja ja ongelmia.

             ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~        ~

   + Avaraa näköalaa ei voi näyttää sille, joka ei nouse katsomaan.

   + Kun altistut oivallukselle, se alkaa hedelmöittää sinua.

   + Taiteilija tarvitsee kaiken - voidakseen antaa sen.

   + Taiteilija on alusta alkaja. Hän alkaa vielä lopustakin.

   + Kun luovutan, luovuus jatkuu omalla painollaan.

Pirkko Arola (teksti), PV (kuva)

Kaksoisvoitto

Hesari otsikoi kirjailija Monika Fagerholmin haastattelun otsikolla Kirjallisuuden kaksoisvoitto. Fagerholm oli saanut toistamiseen Runeberg-palkinnon, nyt kirjastaan Eristystila. Ko. palkinnon hän voitti ensi kerran jo vuonna 1995 kirjasta Ihanat naiset rannalla. Lisäksi häntä onnisti viime syksynä, kun Finlandia-palkintokin myönnettiin Fagerholmille.

Onnea kirjailijalle, jolla on pitkä ura takanaan!

Susanna Laarin haastattelussa Fagerholm sanoi: "Jokainen kirjailija tietää, miten poissa maailmasta sitä on, kun kirjoittaa. Kaikkein tärkeintä on, että joku lukee tarinan."

Tuo kommentti kosketti itseänikin. Tarinaan eläytyminen ja kirjoittaminen on parhaimmillaan kuin uimista sanojen valtameressä, jossa voi luoda lauseita vapaasti tapahtumien imussa.

Jatko, se että joku lukee tarinan, on sitten erilainen matka seurattavaksi, sen mukaan kuin tiedon saaminen siitä on mahdollista. - Yksi väylä on lukijoiden palautteet. Niitä tulee vaihtelevasti. Kirjallisia viestejä pystyy selaamaan myöhemminkin, suulliset ovat myös tärkeitä ja  voivat johtaa pitkäänkin sananvaihtoon.

Sanaston asiakkaana saa vuosittain tiedon omien kirjojensa kirjastolainauksista. Yhdestä lukukerrasta tulee kolmisenkymmentä senttiä. Vastaavasti Teoston puolelta saa vuosittain korvausta ja tiedot, mitä lauluja on julkaistu kirjoissa, esitetty konserteissa, radiossa tai televisiossa. - Kun on kysymys harrastuksesta, verottaja voi kerätä liki puolet tuotosta. Hienoa, että Teosto on toiminut vuosikymmeniä lauluntekijöiden parhaaksi ja Sanastokin on aktivoitunut  kirjailijoiden edunvalvojana viime vuosina.

Fagerholm sivusi haastattelussa myös kirjailijoiden taloutta. Siitä onkin syytä kantaa huolta.

Tällä hetkellä paljon huomiota tuntuvat saavan dekkaristit. Toivoisin, että suunta voisi jo kääntyä. Rikos kirjallisuuden keskiössä näyttää aika vääristyneen maailman.

Pirkko Arola

Kertomisen lumous

"Me kuljimme saaresta saareen, purjehdimme monen meren halki ja kävimme monissa satamissa. Joka paikassa me vaihdoimme ja möimme tavaroitamme. Täten matkaan kului pitkän aikaa, kunnes me tulimme erään kauniin saaren läheisyyteen, joka heloitti vihreänä ja ihanana kuin paratiisin puutarha. Laivan kapteeni käski väkensä laskemaan ankkurin alas. Kaikki läksivät laivasta saareen. Siellä sytytettiin tuli, toiset keittivät ruokaa, toiset pesivät vaatteitansa, toiset taas läksivät kävelemään saarelle ja ihailivat kaunista luontoa. Mutta äkkiä kuulinne kapteenin äänen, joka hätääntyneenä huusi meille: 

'Matkustajat palatkaa nopeasti laivaan! Jättäkää kaikki sikseen ja pelastakaa vain henkenne. Saari, jolla te olette, on vain suuri kala. Kun se tuntee tulen kuumentavan selkäänsä, niin se sukeltaa veteen ja vie teidät kaikki mukanaan syvyyteen!'

Me hyökkäsimme kaikki rantaan, mutta ennen kuin kapteeni oli ehtinyt puhua loppuunkaan, alkoi saari liikkua, ja vajosi mereen kaikkine matkustajineen. Minäkin jouduin kuohuvien aaltojen keskelle, mutta onneksi sain käsiini suuren laudan, jolla matkustajat olivat pesseet vaatteitansa. Kävin sille istumaan ja tuuli ajoi minut keskelle merta. Kapteeni, joka näki kaikkien matkustajien hukkuvan, nosti laivansa purjeet ja purjehti miehistönsä keralla pois. Näin laivan kaukaa, mutta en voinut sitä enää saavuttaa.”

 

Sinbadin kertomus ensimmäisestä retkestään. Tuhannen ja yhden yön tarinat Suomen lapsille II Helmi Krohnin kertomana. Helsinki: Otava 1919.

* * *

Arabiankielinen satukokoelma Tuhannen ja yhden yön tarinat on ollut olemassa jo 1000-luvulla, mutta vuosisatojen kuluessa sitä on laajennettu. Ennen kirjoitustaitoa satuja esitettiin kertomalla. Nykyisin ihmiset kertovat arkisia asioita toisilleen ja satuja lapsilleen, mutta itse kertomisella ei ole erityistä asemaa esittämistapana. Tärkeämpiä ovat lukeminen ja lausuminen sekä kuunnelmien, elokuvien tai teatteriesitysten seuraaminen.

Millaista satujen ja tarinoiden kertominen on ollut eri kulttuureissa? Tuntuu yllättävältä, että yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroja. Yhteistä on se, että ihmiset kerääntyvät kuuntelemaan kertojaa, joka esittää tarinan tai sadun yleisölleen joskus laulaen ja säestäen esitystään jollain soittimella. Näin toimivat kreikkalaiset rapsodit esittäesään Homeroksen sankarirunoja ja itämerensuomalaiset runonlaulajat kertoessaan Väinämöisen ja Lemminkäisen seikkailuista. Nykyisin väki kokoontuu harvoin kuuntelemaan tarinankertojaa.

Kertominen luo ympärilleen lumouksen, joka vie kuulijat mukanaan. Sama, mikä tapahtuu satuja kuuntelevalle lapselle, tapahtuu myös aikuiselle. Miksi? Avainasemassa on kertoja, jonka ympärille kuuntelijat asettuvat. Kokemus rakentuu yhdessä. Kertomuksella on juoni, joka alkaa jostain konkreettisesta pikku asiasta: ”Olipa kerran…” Se kasvaa suuremmaksi ja johtaa tarinan huippukohtaan ja loppuratkaisuun. Tarina ei koskaan tyhjene kokonaan. ”Sen pituinen se” jättää aina jotain avoimeksi. Juoni on kertojan käsissä. Hän luo sille ympäristön ja ratkaisun, johon hän vie kuulijat mukanaan. Hän ei selittele tarinaansa, vaan jättää sen lumouksen koskemattomaksi.

Kerronnan voima on sen intensiivisyydessä. Tarina tunkeutuu syvälle kuulijan mieleen, jolloin sen vaikutus voittaa pelkän lukemisen ja kuuntelemisen. Satujen lumoissa olevat lapset alkavat usein kertoa omia tarinoitaan. Kun palaamme kertomiseen, avaamme oven luovuuteen. Kertomisella voi olla annettavaa myös  television ja äänikirjojen ajan ihmisille. Eikö sitä kannattaisi kokeilla?

Pauli Arola

Satutunti Snappertunan kirjastossa.
Valokuva Bror Brandt 1965. Museovirasto.

Kotilossa kohdataan

Tammikuisena viikonloppuna Oulussa juhlittiin kolme päivää lastenkulttuuria. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, peräti 6000 henkeä meren rannalla Kotiloksi ristityssä lastenkulttuuri-keskuksessa. Kaupunkilaiset olivat saaneet äänestää nimen uudelle kulttuuritalolle. Koti ja ilo olivat sanan juurena. 

Oulusta vuorostaan tuli vuoden alusta EU:n kulttuuripääkaupunki. Ehkä sekin oli myötävaikuttamassa hankkeeseen. Huomiota avajaiset saivat runsaasti, presidentti ja kulttuuriministerikin tutustuivat paikkaan.

Oma kiinnostukseni syntyi, kun joulun alla pyydettiin lauluntekstiä avajaislauluun. Säveltäjäystävä Maria Portaankorva teki sitten taatulla taidollaan siitä lapsikuoron laulettavaa.

Itseäni innosti erityisesti tuo kohtauspaikan idea. Taloon mahtuvat sanataiteilijat, kirjat, liikunta, draama, elokuvanteko, laulu ja kuvataide. Yhteistyö on voimaa.

Sanonnaksi on noussut: lasten -ja nuorten on tulevaisuus. Vääntäisin sitä vähän: lasten ja nuorten hetki on NYT, ilman sitä ei hyvä tulevaisuus rakennu. Tervetuloa lastenkulttuuri-yhteistyö myös tänne, pienempiin ympyröihin.

               Tänään pientä unelmaa
               taide alkaa kasvattaa.
               Sanat, liikkeet, sivellin
               yllätyn itsekin.
               Kotilossa kohdataan
               merituulen kutsun jaan.
               Innostusta, iloa saa
               takkiin tarttua.
               Kotilossa kokeillaan
               ihka uutta, luota vaan.

               Taitavaksi tulla voi.
               Meidän laulu soi.

                               (Kotilossa kohdataan, avajaislaulun 2. säkeistö)

Pirkko Arola

Samuli Paroseen tutustuessani törmäsin Kalevi Seiloseen

Kun päädyin vuoden 2025 alussa Samuli Parosen seuran puheenjohtajaksi, en tiennyt mitä on tulossa.  Jokainen päivä on erilainen oppijallekin. Mietin, mitä tiedän tai muistan Samuli Parosesta. No, yhden kirjan ja afon: Maailma on sana. 

Myöhemmin sain tiedon, että postuumisti julkaistu Testamentti sisältää myös hänen ajatelmiaan. Samuli Paronen oli siis prosaisti, mutta myös aforisti, iloa tuotti, että itsekin kirjoitan ajatelmia. Joku jopa väitti, että teen parosmaisia aforismeja. En ole vielä niin sisällä Parosen ajatelmissa, että voisin yhtyä edelliseen.

Sain vinkin lukea Hannu Mäkelän kirjoittaman muistelmateoksen Samuli (Otava 2006).  Tilasin antikvaarista. Tuli kahdessa päivässä. Sen kimpussa olen viikonlopun ollut ja välillä hoidellut lastenlastani.

 

Palaveerasimme kerran seuran pitkäaikaisen vaikuttajan, kirjailija Pirkko Arolan kanssa. Kahvinjuonnin lomassa puheet siirtyivät menneisiin. Pirkko kertoi joskus aikoinaan asuneensa Helsingissä Neitsytpolulla. Mieleeni singahti kirjailija Kalevi Seilonen, joka myös asui kyseisellä polulla vielä.

 

Seilonen soitti minulle kerran 1980-luvulla Orimattilan emäntäkouluun ja pyysi lähettämään runoja tulevaan kulttuurijulkaisuunsa, nimeltä Runous. Olin lähettänyt tekstejäni hänelle, kun luin iltapäivälehdestä, että hän tekee sen nimistä kulttuurilehteä. Opiskelin emäntäkoulussa ruoanlaittoa. Ihmiset eivät kuulemma lakkaa syömästä ja siltä alalta saa aina työtä. Minäkin söin itseni  7 kg isommaksi sisäoppilaitosaikanani.

Runojani ruotsinnettiin myös tuolloin 1984 ja julkaistiin skandinaavisessa Cafe Existence -julkaisussa. Kiitos Kalevi Seilosen, joka runot lehteen toimitti. Aloin uskoa hiukan kirjallisiin kykyihini. Toimitin myös emäntäkoulussa Kipinä-nimistä lehteä ja avustin Arto Kytöhongan toimittamaa Optimisti-julkaisua.

Treffit Seilosen kanssa

 

Sovimme tärskyt Seilosen kanssa Lahteen Mukkulan kirjailijakokouksen läheiselle nurmikolle kahden tammen väliin. Asuin vielä silloin vanhempieni luona Lahdessa. Tein hänelle oharit, koska poikaystäväni tuli juuri sotaväestä lomille. Seilonen ei antanut periksi. Hän tiukkana soitteli kotiini ja halusi tavata minut seuraavana päivänä. En kehdannut kieltäytyä. Kahvittelimme Lahdessa yhdessä Aleksanterinkadun kahvilassa.

Seilonen toimi myös 2007 yhtenä esikoisrunoteokseni Tiina ei ole kotona (Minunkirjani.com 2007) arvioijana kirjailija Marija Vantin ohella. 

Seilonen muistelmissa mukana

 

Nyt yhtäkkiä tapaan Seilosen Hannu Mäkelän kirjoittamassa Samuli Parosen muistelma-kirjassa. Hän toimii kirjan tapahtumissa usein valokuvaajana ja haastattelijana. Mäkelä kehuu myös Seilosen runokirjoja, kestävät aikaa.  Teoksesta paljastuu, että Seilonen ja hänen kustannustoimittajansa Hannu Mäkelä kävivät Lahdessa Mukkulan kirjailijakokouksissa usein ja pyysivät myös Parosta mukaansa. Paroselle tuli aina jokin este.

 

Seilonen nukkui ikiuneen vuonna 2011. 

 

1983 perustetussa Runous-lehdessä julkaisivat tekstejään ne ns. oikeat kirjailijat. Olin harrastaja ja ylpeä kolmesta lehdessä julkaistusta runostani. Kirjallinen tekeminen on jatkunut näihin päiviin eri lajeissa, vaikka nuorena keskeytin lukion ja lähdin opiskelemaan ruoka-alaa. Myöhemmin suoritin myös alan tutkinnon. Mutta olen kurssituttanut itseäni paljon kirjallisesti päivätöideni ohessa. Tein jopa yhdestä Suomen aforismiyhdistyksen sivulla julkaistusta ajatelmastani laulun, joka päätyi Sävellys 2020 -kisan kolmen parhaan joukkoon.

 

Päässäni on seilannut elämäni ajan vanhanaikainen ajatus: kun ensin tekee oikeita töitä, sitten jää aikaa taiteelle. Miten sinä ajattelet?

Päivi Lappalainen

Kuva ja teksti: Päivi Lappalainen

Äänikirja – uhka vai mahdollisuus?

Mainos lupaa, että äänikirjaan voi syventyä milloin tahansa ja missä vain. Lupaukset
toteutuvat harvoin. Auton ratissa kirjan lukijan ääni hukkuu liikenteen taustahälyyn.
Intensiivinen kuunteleminen vie huomion liikenteestä samalla tavalla kuin kännykän
sormeilu. Ilmeinen riski siis.

Entisaikaan, kun kirjat olivat harvinaisia, niitä luettiin ääneen. Hiljainen lukeminen alkoi
yleistyä 1600-luvulla kirjojen hintojen laskiessa ja lukutaidon yleistyessä. Kirjoja on
kuitenkin luettu ääneen aina, satukirjoja lapsille, hartauskirjoja vanhuksille. Ääneen
lukemista tarjotaan nyt uudessa sähköisessä myyntipakkauksessa äänikirjana. Ylen
Areenalla on valikoimissaan Raamatun ja Koraanin teksteistä vanhempaan  kaunokirjallisuuteen kuten Teuvo Pakkalaan tai Volter Kilpeen. Areena on maksuton palvelu. Celia-kirjaston näkövammaisille tarkoitettu äänikirjapalvelu on toiminut pitkään. Sen valikoimissa on sekä faktaa että fiktiota.

Kaupalliset suoratoistopalvelut kuten Adlibris, BookBeat, Nextory, Podimo, Spotify tai
Storytel tarjoavat viihdekirjallisuutta dekkareista romantiikkaan, mutta tietokirjallisuuden
osuus niissä on vaatimattomampi. Nykyisin kustantaja voi julkaista teoksen painettuna
kirjana, mutta vain pienenä painoksena, koska sitä myydään pääasiassa E-kirjana tai
äänikirjana. Äänikirjapalvelut ovat tuottoisia. Kirjailijat tuntevat sen sijaan joutuneensa
ahtaalle, kun tekijänpalkkiot jäävät pieniksi. Äänikirjamarkkinoiden taustalla vaikuttavat
suuret kansainväliset kustannusalan toimijat kuten ruotsalainen Bonnier, mikä tekee
huolen ymmärrettäväksi.

Äänikirja ei puolustajiensa mielestä korvaa painettua kirjaa. Se on oma lajinsa, joka
edistää kirjallisuuden harrastusta. Asian ympärillä käyty sananvaihto on kuin 1400-luvun
pohdinta käsin kopioidun ja kirjapainossa painetun kirjan suhteesta. Käsin tehtyä pidettiin
tasokkaampana. On helppo päätellä, kumpi vei voiton. Se oli halvin ja tehokkain.

Osattiin sitä ennenkin. Itseopiskelun tueksi oli äänilevyjä ja ääninauhoja.
Valok. Erkki Voutilainen 1962. Museovirasto. (CC 4.0)

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat muuttuneet nopeasti. Sähköisessä viestinnässä koodit ja
kuvat ovat syrjäyttäneet monilla aloilla kirjoitetun sanan. Ei tarvitse aina kirjoittaa ja kohta
ei tarvitse lukeakaan. Ehkä äänikirjan menestys ennakoi maailmaa, jossa mieluummin
kuunnellaan taustaviihdettä muiden puuhien lomassa kuin paneudutaan lukemaan ja
ajattelemaan. Sellaisen maailmanko me haluamme?

Pauli Arola

Peiliin piirretty kaupunki

Satutko tietämään, miten monta kirjailijaa aukaisi silmänsä tänä aamuna Riihimäen kaupungissa? Tarkemmin sanoen, täällä asuvia kirjailijoita.

Itsekään en tiedä tarkkaa lukua, mutta odotan tietoa siitä. Tänä vuonna pitäisi valmistua Riihimäen kirjailijapolku. Hämeenlinnan valmistui jo, voit löytää sen digitaalisena netistä. Toki Hämeenlinnassa, suuremmassa kaupungissa, on elänyt ja kirjoittanut isompi  joukko tunnettuja kirjailijoita, onhan kaupunkikin vanhempi.

Mutta ei meillä riksulaisillakaan ole syytä hävetä tässä asiassa.

Yksi yhteinenkin kirjailija meillä on, nimittäin Veijo Meri. Kun Riksu täytti kuusikymmentä vuotta, julkaisimme Samuli Parosen seuran piikkiin teoksen Peiliin piirretty kaupunki, 2020. Siinä esittelimme paikallisia  kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Yksi heistä oli Veijo Meri.

Kirjan julkistaminen jäi mieleen aurinkoisena juhlapäivänä. Paljon kiinnostuneita ihmisiä oli saapunut Antonin talon (silloisen kaupunginmuseon) pihapiiriin. Risoluto-kuoro lauloi ja kerroimme kirjasta. Tilanteen lopuksi Pertti Seuranen esitti pienen monologin, jonka olin kirjoittanut Veijo Merestä.

                VEIJO MERI KERTOO

Moni on sanonut, mitä sinä siitä sodasta aina kirjoitat, vaikka olit itse liian nuori sotaan.

Nuo vänkääjät ei tiedä, miten sota heitteli alun perin viipurilaista poikaa. Koulunkin kävin Valkjärvellä, Kuopiossa, Riihimäellä ja Hämeenlinnassa. Kun koti on kasarmilla ja isä ja setä kertovat jatkuvasti sotajuttuja kyllä siinä mukaan joutui. Tarinoita oli mukava kuunnella ja sitten kertoa. Ne kyllä muuttuivat matkan varrella monta kertaa.

Kertomusteni miehet ovat kulkijoita, jotka liikkeelle lähtiessään eivät tiedä minne päätyvät, niin kuin Peiliin piirretyn naisen matkamiehet. Se oli muuten taiteilija Ilmari Huitti Vaskijärveltä, jonka peiliin se naisenkuva piirrettiin. Tai lukekaapa vaikka miten sotamies Jokinen vihkilomallaan törmäili Riihimäen asemalla.

Niistä tarinoista rakentui minun kirjailijan työni. Suhde sotaan muokkautui erilaiseksi kuin Väinö Linnalla. Ei minulta mitään suurta kertomusta tullut, mutta pieniä kertomuksia sitä enemmän. Mutta nehän ovat se tärkein juttu.

Pirkko Arola

Tervetuloa Samuli Parosen seuran blogiin!

Tervetuloa lukemaan Samuli Parosen seuran blogia. Seuralla oli pitkään omat kotisivut, mutta ne lakkasivat toimimasta. Siksi avaamme uuden blogin seuran kirjoituksia varten.

Samuli Paronen (1917-1974) oli suomalainen kirjailija, taiteilija ja työmies. Hänet tunnetaan parhaiten aforismikokoelmastaan Maailma on sana (1974), mutta hän kirjoitti myös kahdeksan romaania ja  novellikokoelman. 

Samuli Parosen seura ry on valtakunnallinen yleiskulttuuriyhdistys, joka perustettiin vuonna 1984 vaalimaan nimikkokirjailijansa kaikkinaista muistoa ja tukemaan jäsentensä luovaa kirjoittamista. Seura on Suomen Kirjailijanimikkoseurat ry:n jäsen. Keväästä 2025 alkaen puheenjohtajana on toiminut Päivi Lappalainen.

Seuran blogissa kirjoitamme kirjoista, lukemisesta, kirjoittamisesta, ehkä kulttuurista laajemminkin ja tietysti joskus myös Samuli Parosesta ja seurasta.

Tervetuloa seuraamme!