Tangon tarina

Päätin kokeilla tangon sanoittamista joskus 90-luvulla kirjoitettuani jo paljon hengellisiä ja lastenlauluja. Syntyikin teksti Jos minut vielä kohtaat. Se juontui  jokaiselle tutusta kokemuksesta, on ollut merkittävä ihmissuhde ja se ei enää kanna...

Olimme samoihin aikoihin säveltäjä Jukka Salmisen kanssa tehneet laulelman Savilintuni lennä, joka kilpaili Ilmajoen laulelmakilpailussa. Se soi paikallisradion karsinnoissa. Sieltä Erkki Rajamäki bongasi laulun, piti siitä ja halusi äänittää sen johtamansa yhtyeen kanssa.

Hän lähetti äänitteen  ja ehdotti, että lähettäisin tekstejä myös hänelle. Erkki johti myös Marit ja Mikot -kuoroa sekä Ilkan miehiä. Lähetinkin hänelle tekstejä, mm. tuon tangon. Kohta sävellettyään sen Erkki ehdotti, että osallistuisimme Tangomarkkinoiden uudet tangot -kilpailuun. Niin tehtiin. Yllätys, yllätys! Tango valittiin kilpailussa kakkoseksi, voitto meni Yönkuningattarelle; enkä ihmettele sitä.

Meidät kutsuttiin tangomarkkinoille Seinäjoelle palkintoa pokkaamaan. Minulle ne olivat uusi ilmiö, upea kokemus. Atso Almilan suuri tango-orkesteri oli loistava ja nuori Mika Pohjonen lauloi tangomme vaikuttavasti.

Olin Rajamäellä yötä, tutustuin myös Sariin ja Erkkiin paremmin. Hän ei ollutkaan musiikin ammattilainen, vaan hammaslääkäri, ei hänkään tiennyt, että olin saanut pappisvihkimyksen saman vuoden tammikuussa.

Nyt 36 vuoden jälkeen tiedän, että tangomme on saanut kymmeniä levytyksiä ja vuosittain se on Teosto-listojen kärjessä omien laulujeni joukossa. Tänäkin vuonna sitä laulettiin Seinäjoella miesten karsinnoissa.

Vielä merkittävämpi juttu on kuitenkin tutustuminen Erkkiin ja vuosikymmenien yhteistyö hänen kanssaan. Se on synnyttänyt mittavan joukon laulelmia, hengellisiä lauluja ja vaikka joululauluja. Myös tango Piirteittesi takaa on levytetty. - Olen matkaillut Ilmajoelle ja Seinäjoelle erilaisiin konsertteihin ja Erkki on vieraillut kuoroineen ja solisteineen Riihimäellä. Viimeksi toukokuussa hän esiintyi täällä. Kaikesta koetusta voisi kirjoittaa vaikka kirjan.

Tänä vuonna meillä oli aikomus osallistua uudestaan tangokilpailuun. Kirjoitin tekstin Kuu kuuluu iltaan, johon Erkki teki tosi viehkeän, herkän tangosävelmän. Emme ehtineet kuitenkaan saada tangoa valmiiksi ennen määräpäivää. Sitä muokattiin monta kertaa ja ulkomaanmatkakin tuli väliin. Kertosäkeen alkuunkin tuli muutos, sana "astronautti" pääsi siihen mukaan, kun uudesta  kuulennosta uutisoitiin 40 vuoden jälkeen. Astronauttihan on kuun valloittaja, siitä symboliikka. "Kuin astronautti olla tahtoisin, niin rohkeasti sinut kohtaisin."...

Miten mahtaa käydä Kuu kuuluu iltaan laululle? Me ikääntyvät tekijät emme voi seurata sen matkaa vuosikymmeniä. Mutta Susanna Starck nauhoitti  sen  studiossa heinäkuussa. Hänkin on tangomarkkinoiden laulajia. Ehkä kuulet sen jossakin ennen pitkää.

Äsken huomasin , että nämä kaksi tangoani ovat yhdessä suhteessa eri linjoilla. Ensimmäisessä kirjoitan, että emme kohtaa enää, jätän haikeita jäähyväisiä...
Tässä uudessa tahdon kohdata rohkeasti toisen ihmisen. "Ei rakkaus kuolla voinut, se alkaa uudestaan."...

Kiitos Erkki yhteistyöstä ! Kiitos te 45 säveltäjää, jotka yli neljänkymmenen vuoden  laulumatkan aikana olette tehneet ihania melodioita monille laulajille.

Pirkko Arola

Kirjallisuus tekoälyn myllyssä

Olin poimimassa kirjahyllystä poistettavia teoksia, jotka olivat tulleet käyttöikänsä päähän. Yllättäen niiden joukosta putosi Sara Heinämaan ja Ilkka Tuomen vuonna 1989 julkaisema teos Ajatuksia synnyttävät koneet, joka sisälsi pohdintoja neuroverkoista ja tekoälystä.

Kiinnitin huomiota kirjaan ehkä siksi, että olin lukenut Helsingin Sanomista Kashmir Hillin The New York Timesissä alun alkaen julkaiseman artikkelin Tekoäly elämäkerturina  (27.7.2026). Hill kertoi yllättyneensä, kun paljastui, että joku oli julkaissut mitään  ilmoittamatta hänestä elämäkerran. Hankkeen takaa löytyi marylandilainen Bill Jones, joka oli ottanut harrastuksekseen tehdä tekoälyä apuneuvona käyttäen Amazonille eri ihmisten elämäkertoja. Tuotantotahti oli huikea: tavoitteena oli tuottaa kymmenen kirjaa viikossa. Mikäli artikkelin tiedot pitivät paikkansa, Hill oli joutunut melkoisen tekoälymyllyn pyöritykseen.

Tekoälyn tutkimisen juuret johtavat 1950-lukuun. Muutamien kokeiluja ja vaihtelevaa  menestystä ja pettymyksiä tuoneen vuosikymmenen jälkeen tietotekniikkaa voitiin käyttää ihmisen ajattelua muistuttavalla tavalla ongelmien ratkaisemiseen ja tuotantoprosessien ohjaamiseen. Keskusteltiin neuroverkoista, hahmontunnistuksesta ja käännöskoneista. Suomessa akateemikko Teuvo Kohonen (1934–2021) oli yksi alan kansainvälisiä tiennäyttäjä.

Varsinainen tekoälyn läpimurto tapahtui meillä 2010- ja 1920-luvuilla. Muutos oli melkoinen luovuuden ja uusien tekniikoiden voitto. Nopeasti on jo totuttu siihen, että rutiinipäätökset kuten verotus valmistellaan tekoälyn avulla. Monia teollisuuden ja markkinoinnin prosesseja ohjataan sen avulla. Tekoäly on seuralaisemme tavallisilla ostoskierroksilla ja hallitsee arkipäiväämme eikä vain sotaa käyvien maiden uusia aseita.

1990-luvulla kirjailija Jukka Parkkisen työskentelyä auttoi tietotekniikka. 

Tekoäly oli vielä haaveiden päässä toteutumisesta. (Kuva Kari Honkanen. Museovirasto.)

 

Olen koettanut seurata tapaa, jolla tekoälyä käytetään tiedonhaussa, kuvankäsittelyssä ja päätösten valmistelussa, mutta tunnen olevani auttamattomasti ”höyrykoneajan mies”. Kun olen päässyt hiukan jyvälle asioista, huomaan tekoälyn laukkaavan kuin villihevonen jo kaukana horisontissa. Se ei kuitenkaan estä pohtimasta.

Helsingin Sanomien artikkeli elämäkertojen tehtailusta sai miettimään, miten tekoäly   vaikuttaa kirjallisuuteen olipa kyse tietokirjallisuudesta tai fiktiosta. Se voi olla arvokas   apuneuvo, mutta yhtä lailla se muokkaa myös kirjallisuuden sisältöä ja esittämistapaa.

Ehkäpä osa kirjallisuudesta on tulevaisuudessa tekoälyn tuottamaa joukkoviihdettä, jossa samat juonikuviot ja henkilöhahmot toistuvat. Vain kulissit vaihtuvat. Ehkä ”käsityönä” tehdystä kirjallisuudesta tulee kallis kulutushyödyke, kun muu kirjallisuus on tusinatavaraa. Miten käy ammattikirjailijan ja hänen tekijänoikeuksiensa? Auttaako tekoäly muokkaamaan kirjallisuudesta poliittisten vallankäyttäjien tai suurten mediakonsernien hallitseman manipulointivälineen, jossa tosiasioiden ja valheiden erottaminen on entistä vaikeampaa?

Helppo on esittää epäilyksiä ja kysymyksiä, kun varmoja vastauksia ei ole saatavissa. Lukevan kansalaisen on kuitenkin syytä miettiä, mihin olemme matkalla. Oma ajattelu on paras opas arvoitusten täyttämässä tulevaisuudessa.


Pauli Arola

Riihimäen kirjailijat kartalla

Aamupostissa Nina Turunen haastatteli 27.7 professori Juhani Niemeä, joka oli saanut valmiiksi työnsä, johon Hämeen kulttuurirahasto hänet palkkasi.  Kolmellekymmenelle riksulaiselle kirjailijalle löytyi paikka kartalla, joko oman valinnan tai historiansa pohjalta.

Koska kirjallisuuden lajeja on leegio: runous, romaanit, pakinat, laululyriikka, sarjakuvat, aforismit sekä tietokirjallisuus ym. tarjokkaita olisi löytynyt varmaan toinenkin mokoma. Ketkä sinun mielestäsi puuttuvat? Mutta kartalle ei voinut tarjoutua. Juhani Niemi teki valinnat oman tutkimuksensa pohjalta. Niinpä kartalle mahtuivat yhtä hyvin kääntäjä Arto Kivimäki, tietokirjailija dekkaristi Kari Ekholm ja laulunsanoittaja Jarkko Martikainen.

Jutussa korostuu se, että täällä rautatie, varuskunta, vankila ja kirkkokin ovat rakentaneet paikkakuntaa omalla äänellään myös kirjallisesti. Lisäksi  kaupungin puistoisuus ja luonto ympärillä ovat antaneet paljon virikkeitä kirjoittajille. Siitä kiitos lehmusten istuttajille ja suunnittelijoille!

Neljä kirjailijaa on ilmoittanut omaksi paikakseen kaupunginkirjaston,
pari rautatieaseman ja pari kirkonmäen. (Valokuva tietokoneen ruudulta PV.)

Aikaisemmin kaipasin jo kartalle nuoremman polven kirjoittajia. Mutta onko niin, että kirjoittaminen on siirtynyt nettiin yhä enemmän. Toisaalta, jos ajattelen itseäni, elämän eka puolisko meni kaikessa muussa elämisessä, kirjoittamiseen tuli tilaa vasta myöhemmin. Kyllä pöytälaatikkoon kertyi silloinkin.

Kuka minusta puuttuu kartalta? Tulee mieleen kaksi ystävää ja  työtoveria. Leena Suutarla, Tiilikka, useamman runokokoelmansa kanssa. Hänen tekstinsä ylsivät virsikirjaan asti. Ja Sirpa Viherä, jonka näytelmiä katselivat tuhannet kaupunkilaiset, vaikkei niitä kai julkaistukaan kirjallisesti, sekä Pauli Arola, joka Wikipedian profiilista päätellen on ollut myös produktiivinen kirjoittaja.

Keskustelu jatkukoon!

Mutta kuka jaksaa suunnistaa kirjastoon ja kaivaa esiin kaupungin vanhimman kirjailijan K. A. Tavaststjernan, s. 1860 ja lukea hänen tuotantonsa!

Kartta on monipuolinen, kattava se ei voi millään olla, niin laajasta  asiasta on kysymys.

Aamupostin jutusta löytyy asiaa lehden facebook-sivulta (ainakin tätä kirjoitettaessa) ja Aamupostin artikkelin voi lukea täältä (kokonaisuudessaan artikkeli näkyy vain lehden tilaajille).

Pirkko Arola 

Kiehtova kirja: Ei kenenkään maassa

Joskus käy niin, että saa käsiinsä kirjan juuri oikeaan aikaan, tosin vielä aavistamatta, miksi, tai mihin se johtaa myöhemmin. Niin kävi jouluna 2012, kun avasin paketista Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa. En muista enää, olinko toivonut sitä joululahjaksi, vai toimiko Puoliso oraakkelina tietämättään.

Tuo kirja, jossa Kortelainen itsekin esiintyy, on sekä romaani että historioitsijan tarkka tietokirja, jossa hän jäljittää isoisänsä Reino Peltosen elämää. Luin kirjan heti hyvin nopeasti, koska se eteni niin kiinnostavasti. Myöhemmin olen lukenut sen uudestaan ja palannut siihen muutenkin.

Kirjoittajalla itsellään ei ole juurikaan muistoja miehestä, mutta hänen kuoltuaan lapsenlapsi saa käsiinsä laatikon pieniä mustavalkoisia valokuvia, joita tämä oli ottanut ja itse kehittänyt elämänsä mittaan. Niistä ja Kortelaisen äidin joistakin muistoista tiedot alkavat keriytyä esiin.

Reino Peltonen eli lapsuuttaan Viipurissa aviottoman äidin lapsiperheessä, jossa tuntematon mies joskus käväisi. Myöhemmin selviää, että mies oli venäläisen varuskunnan välskäri. Reinonkin elämä kiertyy varuskuntaan soitto-oppilaaksi, myöhemmin Tampereelle, Äänislinnaan ja lopuksi Ruotsiin, jossa hän kuolee.

Anna Kortelainen kertoo myös omasta löytöretkestään Pala palalta menneisyys aukeaa, vaikkapa Viipurin talonkirjoista. Toki kirjoittaja joutuu kuvittelemaan myös isoisän motiiveja ja ratkaisujen taustoja.

Viimeinen yllätys tulee, kun hän kirjoittaa jo kirjaansa. Hän saa itselleen isoisän kirjaston, jossa on omistajansa muistiinpanoja. Se oli jäänyt tamperelaisen puutalon vintille ja kun taloa purettiin, naapuri, kirjojen ystävä vei sen talteen kotiinsa. Vuosikymmeniä myöhemmin hän tunnistaa Kortelaisen lehtihaastattelusta Peltosen sukulaiseksi, ottaa yhteyttä ja luovuttaa arvokkaan dokumentin hänelle.

Itseäni kiinnostivat erityisesti Viipurin kuvaukset karjalaisten juurieni vuoksi. Myös Tampere, jossa asuimme ennen Riihimäelle muuttoa, kiinnostaa jatkuvasti.

Mutta vuonna 2012 en vielä aavistanut, että kirjoittaisin itsekin myöhemmin romaaneja ja kahteen viimeiseen jäljittäisin itse mieheni suvun menneitä polvia Suomessa, Riiassa ja Venäjällä, aina Volgalle, Uralille ja Orenburgiin asti. Ehkä en olisi edes lähtenyt tuohon jättiurakkaan ilman Kortelaisen rohkaisevaa kirjaa.

Mutta silloin olisivat jääneet syntymättä sekä Pitkää tanssia, 2020, että Meripihkatuuli, 2022. Pitkää tanssia pidän itse parhaimpana viidestä romaanistani.

Mitä tulee yllätyksiin, niitä sain itsekin kokea useita, myöskin sen, että loppuvaiheessa suunnaton aineisto dokumentteja tipahtaa käsiini suunnasta, josta en osannut odottaa.

Pirkko Arola

Tilastoa blogin puolivuotistaipaleelta

Eilen Sanoittelua-blogille tuli ikää puoli vuotta. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin 8.1.2026 ja toinen pari päivää myöhemmin. Uutta alkaessa jännitti: löytääkö kukaan blogin kirjoituksia ja uskaltautuuko kukaan keskustelemaan ja kommentoimaan?

Jälkimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: ei kukaan.

Ensimmäiseen kysymykseen vastaaminen on monimutkaisempaa. Blogialustan uumenista löytyy monenlaisia tilastoja, mutta niiden lukeminen ja tulkitseminen on hankalampaa. Tässä jotain yleisön pyynnöstä:

Blogin sivuilla on tilaston mukaan käynyt 4182 kävijää. Tilasto alkaa jo joulukuun puolella, sillä blogin rakentaminen alkoi silloin. Mutta kun yli 4000 kävijästä vain osa, tarkalleen 1752 kävijää, on Suomesta, herää kysymys, keitä oikein ovat ne sadat kävijät esimerkiksi Yhdysvalloista, Brasiliasta ja Vietnamista sekä kymmenet monesta muusta maasta.

Arvelen, että valtaosa tilaston kävijöistä on satunnaisia blogiin eksyneitä tai peräti botteja, joiden takana ei edes ole ihmisiä. Pelkästään eilen näitä tilastoituneita kävijöitä oli 37.

Varmaa on kuitenkin, että blogi alkoi löytää lukijoita helmi-maalikuussa. Huhtikuussa blogi osallistui Riihimäen kiertotalousviikkoon, jolloin viikon ajan julkaisimme teemanmukaisen kirjoituksen joka päivä, ja se näkyy tilaston käyrässä.

Paremman kuvan todellisista blogin kävijöistä antanee seuraava kuva.

Laskujeni mukaan yhteensä 728 kävijää on tullut sivulle facebookin tai googlen tai jopa yksittäisen kirjablogin linkeistä. Renkaan värillinen osa on ehkä ihan oikeita ihmisiä, jotka ovat päätyneet ainakin piipahtamaan blogissa, tarkoituksella tai vahingossa. Yli 3000 kävijää on tullut jostain muualta, renkaan harmaalta alueelta. Jälleen epäilen osaksi botteja!

Ja vielä kolmas tarkastelukulma: kaikkiaan blogissa on julkaistu 33 kirjoitusta kuudessa kuukaudessa. Niitä on tähän mennessä klikattu auki yhteensä 1405 eri kertaa. Tässä luvussa eivät näy ne blogiin tarkoituksella päätyneet, jotka ovat avanneet etusivun ja lukeneet siitä viimeisimmän kirjoituksen.

Tässä viiden eniten avatun kirjoituksen kärki, jossa viidennen sijan jakaa kaksi kiertotalousviikon kirjoitusta. 

Näiden jälkeen tulee kuusi kirjoitusta, jotka on avattu 50-60 kertaa.

Niin, ja blogin kirjoitukset voi tilata myös omaan sähköpostiosoitteeseensa. Kirjoita osoitteeseen sanoittelua@gmail.com ja pyydä kutsu. 

Sähköpostilukukerrat eivät muuten päädy blogin kävijätilastoihin ollenkaan.

Paula Vuorinen
(blogin taustaoperoija)

Kuvat ovat kuvakaappauksia tietokoneen näytöltä ja siksi laatu on heikonlainen.

Samuli Paronen - oman tiensä kulkija (osa 2)

 Paronen yllättää

Suomen kirjallisuuden kaanonissa Samuli Paronen luokiteltiin työläiskirjailijaksi kuten Toivo Pekkanen, Väinö Linna, Lauri Viita ja Hannu Salama. Joskus häntä on  nimitetty   ”viimeiseksi työläiskirjailijaksi”, koska Parosen tausta oli proletaarisempi kuin muiden    myöhempien työläiskirjailijoiden. Ammattinimikkeenä ”työmies” alkoi käydä harvinaiseksi, kun työväki alkoi keskiluokkaistua.

Parosen viimeinen teos on vuonna 1974 postuumina ilmestynyt aforismikokoelma Maailma on sana, jonka arvo tuntuu kirjailijan kuoleman jälkeen vain nousseen. Teos on luonteenomainen kirjoittajalleen, joka osallistui yhteiskuntaelämään tarkkailijana ja kriitikkona, mutta ei poliitikkona tai edunvalvojana. Vasemmistolaisuudestaan huolimatta Parosesta ei ollut luokkataistelun rintamamieheksi.

Paronen herätti kirjallisuudentutkijoiden kiinnostusta. Ennen pitkää hänestä alkoi syntyä  akateemista tutkimusta. Yrjö Hosiaisluoman väitöskirja valmistui 1990. Kiinnostuneita oli muuallakin. Vuonna 1984 Riihimäen Sanomien päätoimittajan Kalervo Töyrylän johdolla perustettiin Samuli Parosen seura vaalimaan kirjailijan muistoa. Ajan mittaan se kasvoi kirjoittajayhteisöksi, jonka piirissä syntyi lyriikkaa, proosaa ja aforismeja. Seurassa   koulutettiin uutta kirjoittajapolvea. Suomen aforismiyhdistys on jakanut vuodesta 2006 Samuli Parosen nimeä kantavaa palkintoa ansioista aforistiikan alalla. Viimeinen   työläiskirjailija on kasvanut uusien kirjoittajapolvien innoittajaksi ja tunnustetuksi   aforistiikan klassikoksi.

Parosen kirjailijakuva alkoi muuttua muullakin tavalla. Hannu Mäkelä, joka oli hänen  kustannustoimittajansa, kokosi vuonna 1999 Parosen jäämistöstä teoksen Testamentti. Siitä paljastuu, että Paronen pohti viimeisenä elinvuotenaan raaka-aineiden ja ravinnon   riittävyyttä, taloudellisen kasvun vaikutuksia ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Testamentista paljastuu uudenlainen Paronen, jonka olemassaoloa hänen kirjojensa lukijat eivät ole tunteneet: futurologi, jonka tulevaisuutta koskevat pohdinnat ovat edelleen ajankohtaisia.

Parosen kirjallinen tuotanto

Romaanit

Kesä Aataminkylässä 1964

Kuolismaantie 1967

Lallinkorven leipä 1968

Kaivos 1970

Huone puutalossa 1971

Laiva 1972

Kapina 1973

Kortteeri 1974

Novellikokoelma

Tämä on huone 8 1969

Mietekokoelmat

Maailma on sana 1974

Testamentti. Mietteitä 1999. Toim. Hannu Mäkelä.

Parosen kirjailijan urasta ja asemasta kertovat teokset

Hosiaisluoma, Yrjö 1990. Järjestyksen kourista vapauden valtakuntaan. Samuli Parosen elämä, tuotanto ja yhteiskuntakritiikki. Tampere: Tampereen yliopisto.

Lahtinen, Jussi 2025. Kerrottu luokka. Pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus
yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Mitäs kulkija nimellä 2017. Toim. Pirkko Arola, Matti Kettunen ja Arto Kivimäki. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry. Teokseen sisältyy Parosen tuotannon bibliografia.

Mäkelä, Hannu 2006. Samuli. Muistelma Samuli Parosesta. Helsinki: Otava.

Palmgren, Raoul 1965. Työläiskirjallisuus. Proletaarikirjallisuus. Kirjallisuus- ja
aatehistoriallinen käsiteselvittely. Porvoo – Helsinki: WSOY.

Peiliin piirretty kaupunki 2020. Toim. Pirkko Arola, Matti T. Kettunen ja Milla Sajaniemi. Riihimäki: Samuli Parosen seura ry.

Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin 1999. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS.

Pauli Arola

(Kirjoituksen ensimmäinen osa julkaistiin blogissa 30.6.2026.)

Samuli Paronen – oman tiensä kulkija (osa 1)

Riihimäellä kohtaa usein Samuli Parosen. Kirjastossa on Samuli Parosen sali ja  kaupungissa toimii Samuli Parosen seura. Lopentie 10:ssä sijaitsevan kerrostalon seinään kiinnitetystä kilvestä paljastuu, että Paronen oli asunut talossa. Kilvestä ilmenee myös hänen ammattinsa: kirjailija.

Kilpi Parosen viimeisen asuintalon seinässä
Hallikujan puolella. (Kuva PV)

Kirjailija Samuli Paronen (1917-1974) eli elämänsä viimeiset vajaat kymmenkunta vuotta Riihimäellä. Sinä aikana hän kirjoitti esikoisteosta lukuun ottamatta tuotantonsa, joka koostuu romaaneista, novelleista ja aforismeista. Kaupunkilaiset tunsivat hänet ulkonäöltä. Pitkä, hiukan kumara tummatukkainen mies menossa kaupunginkirjastoon lukemaan lehtiä ja silmäilemään kirjauutuuksia. Hänen aikanaan kirjasto sijaitsi nykyisen musiikkiopiston talossa. Toisinaan hän istuskeli rautatieaseman kahvilassa, seuraili miesporukoiden keskusteluja puistossa ja osallistuikin niihin. ”Maistereiden” kirjallisia piirejä hän sen sijaan vältteli. Paronen oli oman tiensä kulkija.

Työmiehestä työläiskirjailijaksi

Paronen oli elävä esimerkki työläiskirjailijasta, jota Raoul Palmgren kuvasi pääpiirteittäin näin: Hän kuuluu työväenluokkaan, on kasvanut työläisoloissa, tehnyt ruumiillista työtä ja on katsomuksiltaan vasemmistolainen. Virolahdelta kotoisin olleen Parosen isä kuoli  sisällissodan jälkeen Tammisaaren vankileirillä. Kun Samuli menetti äitinsäkin varhain, orpo poika eleli kotimökissä holhoojansa valvonnan alaisena. Kansakoulun jälkeen hän elätti itsensä metsä- ja maataloustöissä. Kolmikymmenluvulla Paronen pestautui holhoojansa luvalla merimieheksi kalastusalukselle. Kesät kuluivat merillä ja talvet rakennustöissä. Tästä alkoi kiertely erilaisissa ammateissa, kaivoksessa, lasitehtaalla ja  maanviljelijänä. Nämä kokemukset siirtyivät hänen teoksiinsa. Parosen lapsuuden  taustatekijöihin kuuluivat sisällissodan jälkiselvittelyt, nuoruudelle antoivat leimansa sotavuodet ja aikuisiälle työskenteleminen erilaisissa ruumiillisissa töissä yhteiskunnassa, joka oli toipumassa sodasta.

Avioituminen itseään parikymmentä vuotta vanhemman vuokraemäntänsä Aino Meurosen kanssa toi elämään vakautta, mutta myös merkittävän ystävystymisen tämän pojan, taidemaalari Egon Meurosen kanssa. Paronenkin maalasi, mutta kirjallisuus vei voiton kuvataiteesta. Lukija tunnistaa Parosen teoksista paikkoja Riihimäeltä ja sen  lähiympäristöstä. Hän kirjoitti syrjäytyneistä ihmisistä, kulkijoista, jotka joutuivat kahnauksiin viranomaisten kanssa. Tapahtumapaikkana on monesti köyhän kansan asuinalue tai yömaja. Kirjailijan myötätunto on pienen ihmisen puolella.

Presidentti Urho Kekkonen siteerasi uudenvuoden puheessaan Parosen tekstiä  asuntopulasta. Tämä lisäsi kiinnostusta hänen tuotantoonsa. Lyhyt kirjailijanura toi vuosina 1964-1974 julkisuuteen kahdeksan romaanin lisäksi yhden novelli- ja yhden aforismikokoelman. Kirjallisuuden valtionpalkinnon Paronen sai vuosina 1969 ja 1972.

Pauli Arola 

(Kirjoituksen 2. osa julkaistaan blogissa sunnuntaina 5.7.)

Syrjä-seura kymmenen vuotta

Lopen Syrjä-seura täytti kesäkuussa kymmenen vuotta. Olimme siellä Paulin kanssa juhlimassa seuraa, senkin vuoksi, että se on Samuli Parosen seuran yhteistyökumppani. RunoRingin kanssa olemme olleet Syrjän pirtissä lukemassa runojamme, olen kertonut siellä romaaneistani tai olemme kierrelleet Suomen luonnonkukkapäivänä etsimässä vaikka poimulehtiä ja kuulleet kukan vesipisaran terveysominaisuuksista.

Joka kerran, kun Syrjään saapuu, kokee jotain uutta ja mukavaa ja saa iloita vanhan kunnostuksesta. Tällä kertaa yllätti entisöity lasikuisti! Kyllä talkoolaiset on olleet ahkeria.

Puheenjohtaja Erja Noroviita mainitsi tervetulopuheessaan tutkimuksesta, jossa kävi ilmi, että vanhassa talossa kävijän verenpaine ja syke laskevat ja luontomiljöössä elimistön stressitila laukeaa. Sen rahanarvoinen terveyshyöty on jopa laskettu.

Syrjän talon yli sataviisikymmenvuotisesta historiasta kertoi Tuulikki Tommila puheessaan, mm. Aino Kallas vietti siellä kesiään. Marita Kiesilä lauloi meille ennen herkullisia kahveja.

Suomen Kulttuuriperinnön Tuki ry:n edustajat toivat taloon Muuriankkurilaatan. Se on tunnustuspalkinto seuran ja talkoolaisten työstä. Jatkossa laatta komeilee talon seinässä, kannattaa etsiä se silmiinsä.

Syrjän kesä on vasta alussa, vaikka linturetki ja monet talkoopäivät ovat jo menneet. Pilvi Ojalan taidenäyttelyn avajaiset juhlitaan ja näyttely on kävijöiden ilona jatkossa.

Kannattaa kurkistaa seuran sivuilta tai facebook-ryhmästä, mitä kiinnostavaa on tulossa kesän mittaan. Paikan osoite on siis Kallaksentie 77 ja se on aivan Loppijärven tuntumassa.

Kotisivu: Lopen Syrjä-seura

Facebook: Lopen Syrjä-seura

Teksti: Pirkko Arola. 
Kuva: Lopen Syrjä-seura ry.

*** TULOSSA *** 

Kanta-Hämeen museopäivänä sunnuntaina 5.7. Samuli Parosen seura järjestää kesäretken Lopen Syrjä-seuraan. Kuljemme kimppakyydein ja lähdemme Riihimäen vanhalta linja-autoasemalta (Torikatu 5) klo 13.30. Perillä opastuskierros taloon ja kahvit (ota mukaan 10 euroa käteistä kahvirahaksi).

*** TULOSSA ***

Tie rauhaan (Aforismeja)

Sanotaan, että maan turvallisuuden varmistamiseksi on varustauduttava. 

Vaikka uhka väistyy, aseet ovat aina löytäneet käyttäjänsä.

On helpompi puhua sodasta rauhankyyhky kainalossa kuin korppikotka olkapäällä.

Varustautuminen ei ole rauhan valmistelua.

Aseita kannattaa myydä. Se on tuottavaa.
Eikö aseiden sijasta voisi myydä rauhaa?

Kaiken tuhoamisen päätyttyä rauha on harvoin elämisen arvoista.

Rauhalla on kuitenkin kysyntää.
Sitä ei myydä kuitenkaan kuin kiinteistöjä tai muotivaatteita.
Rauhaan ei voi pakottaa vaikka kaikki tarvitsevat sitä.

Tie rauhaan on kuin metsäpolku.

On kuljettava varovaisin askelin
luottamusta herättäen,
neuvotellen ja sopien,
yhteisiä päätöksiä noudattaen.

Rauha tulee kuin kevätaamu, jolloin ensimmäiset muuttolinnut saapuvat.

Valikoima uutuusteoksesta

Pauli Arola: Suuri Rantatie. Ajatuksia tien varrelta. Samuli Parosen seura ry. 2026.

Otsikkokuva: Jatkosodan välirauha tuli voimaan syyskuussa 1944. Rukajärven rintamalla taistelleen JR10:n III pataljoona marssilla kotiutettavaksi. Mieli oli helpottunut. Rauha oli tullut. Valokuva: Pauli Jänis. Museovirasto.

Aforismikaupunki

Olimme tällä viikolla Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salissa vastaanottamassa uutta kirjaa maailmaan. Huonetta juhlisti lisäksi kuvataidekoulun oppilaiden kevätnäyttely. Kuvat seinillä yltympäri olivat ällistyttävän taitavasti tehtyjä, myös kolmiulotteiset, muovaillut työt kiinnostavia.

Nyt keskityimme kuuntelemaan Pauli Arolaa, joka esitteli keskustellen Suuri Rantatie -teoksensa syntyprosessia ja lopputulosta. Pohjana kirjassa on yksi Suomen vanhimmista teistä, joka kulki monen paikkakunnan kautta Turusta Viipuriin jo 1200-luvulta alkaen. Aika, valtioiden rajat ja matkustustavat vaihtelivat ja kirjoittaja kävi vuoropuhelua menneisyyden, nykyisyyden, tulevaisuuden sekä lukijansa kanssa.

Pauli Arola ja Suuri Rantatie 26.5.2026

Monenlaista uutta opimme ja tarkistimme vanhoja mielikuviamme asioista.
Luonnehdittuaan aforismin lajeja, mm. terävää, nuolimaista, uutta oivaltavaa aforismia ja välillä kovasti muotia ollutta lyyristä aforismia, joka tulee lähelle runoa, kirjoittaja paljasti, että on omassa pohdinnassaan tavoitellut dialogista aforismia.

Heitänkin pallon lukijalle. Toivottavasti pääset dialogiin tekstin kanssa. Kirja löytyy ennen pitkää kirjastosta sekä fyysisenä kirjana että e-kirjana.

Samuli Parosen seuran entinen puheenjohtaja Matti Kettunen kaavaili, että Riihimäestä tulisi joskus aforismikaupunki. Mistä moinen toive! Varmaan siksi, että täällä on matkan varrella harrastettu aforismin kirjoittamista seurammekin puitteissa. Itse olen kirjoittanut kolme kokoelmaa. Aforismeja on lähtenyt monesta kynästä.

Mutta merkittävin aforistikkomme oli Samuli Paronen itse. Hänen kokoelmansa Maailma on sana, 1974 on yltänyt klassikoksi. Parosen aforismit saivat huomiota, kun Kekkonen siteerasi niitä aikanaan  uudenvuodenpuheessaan.

Joko Parosen mietelmät ovat aikansa eläneitä? Ei ollenkaan. Se, mitä hän sanoi pienen ihmisen köyhyydestä yhteiskunnan puristuksessa tai sodan julmuudesta, on mitä ajankohtaisinta edelleen.

Aforismi johon välillä palaan: "Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden."

Pirkko Arola

Sukulaiskirjailijoita

Karjalassa Viipurin tienoilla syntyi 1800-luvulla  Patrakan perheeseen kahdeksan poikaa. Kaksoset kuolivat vauvoina, mutta kuusi veljestä aikuistui ja perusti perheet asuen Karjalassa. Minun isoisäni oli heistä nuorin. Kolmen veljeksen jälkeläisestä tuli kirjailija. Marjukka Patrakka ja Anu Patrakka ovat säilyttäneet suvun nimen. Mutta minun äitini oli os. Patrakka.

Miksi joku alkaa ilmaista itseään kirjoittamalla?? Miksi olen kirjoittanut lapsesta alkaen? Miksi olen julkaissut kirjoja? Siinäpä kysymys, johon en osaa vastata. Onko kysymys perinnöllisestä taipumuksesta?

Olen seurannut kiinnostuksella Marjukan ja Anun kirjoittamista. Voit googlata heidän teoksiaan. Marjukka on kirjoittanut karjalaisuuteen liittyviä tietoteoksia sieltä Antrean Vuoksenrannan pitäjistä, koulutukseltaan hän on kansatieteilijä, joka teki lisensiaattityönsä helsinkiläisestä Hagertien romanisuvusta. Marjukan päivätyö oli kirjastossa.

Vastikään sain häneltä viehättävän lasten kuvakirjan Šuuri kondie (Suuri karhu), jonka on kuvittanut Ritva Lampivuo. Julkaisija on Tverinkarjalaisten ystävät ry. Kirja on käännetty myös lyydin kielelle, jolle Marjukka on kirjoittanut muutakin.

Anu Patrakka puolestaan kirjoittaa Portugalissa dekkareita. Hänen kustantajansa on Otava. Kirjahyllyssäni on hänen kirjansa Totuuden portaat, jossa Rui Santos niminen poliisi selvittää rikosta. Ostin kirjan aikanaan, kun olin kirjan julkistamistilaisuudessa helsinkiläisessä kirjastossa.

Anun muutkin tarinat tapahtuvat Portugalissa. Hän valotti valintaansa sähköpostitse: "Jo pikkutyttönä kuulemma sanoin, että minusta tulee isona kirjailija, ja muistan kyllä tämän 'päätöksen' ahmiessani kirjoja Porvoon kirjastossa. Tämä pitkän tähtäimen tavoite konkretisoitui vasta keski-iässä, kun liike-elämän palveluksessa kuluneiden vuosien jälkeen alkoi tuntua siltä, että nyt täytyy tehdä jotain muuta. - Kirjailijan ammatti on siitä kiitollinen, että sitä voi tehdä missä vain ja voi luoda omat päivärutiininsa. Varjopuolena on se, että aika yksinään saa naputella. Onneksi on kirjamessuja ja lukijatapaamisia jne."

Minä puolestani olen teologi, jonka julkaisuista löytyy oppikirjoja, musiikkinäytelmiä, runoja, aforismeja, romaaneja sekä laulukokoelmia (sanoittajana). Itsekin muistan lapsena sanoneeni kotona, että haluaisin kirjoittaa isona kirjoja. Viihdyin myös Mikkelin kirjaston käyttäjänä.

Näin me kolme olemme kulkeneet omia polkujamme. Sekä Anun että minun juttuja löytyy myös tarinavirta.fi  sivulta.

        ***        ***            ***        ***            ***        ***

   Kesä kirjoittaa meille suurella valokynällään vihreitä ajatuksia.

   Valitsen kirjan tai toisen ihmisen. Sitä en voi valita, miten he lukevat minua.

   Jos puhuu omaa kieltään on kotonaan kaikkialla.

   Sanojen muoti muuttuu kuin vaatteiden.

   Ajatuksen kalastajalla on ääretön meri, mutta lyhyt siima.

Pirkko Arola

Hiljaisuus puhuu pisimpään

Puiston penkillä mies, musta huopahattu silmillään.

Ajatus Aataminkylän kesään.

Pellot auringossa.

Lapset juoksevat paljain jaloin iltaan.

Kylä hengittää kuin yksi sydän.

 Asemalla pitkä hahmo kumarassa.

Lallinkorven leipä tuoksuu niukalta.

Se kohoaa kovista, hiljaisista päivistä.

Kylä puhuu köyhien äänellä.

Köyhyys ei kumarra.

 

Tuuheat hiukset lukusalissa.

Ihminen etsii ihmistä.

Varjo tunnistaa varjon.

Reunalla elämä huojuu.

Painolasti ei näy laivassa.

 

Jokainen kantaa helvettiään.

Todelliset voittajat väistyvät.

Riihimäen huone kylmenee.

Paperi odottaa sanoja.

Maailma on sana. Se jää.

 

Samuli Paronen 23.5.1917−26.8.1974

 

Leena Aaltonen

 

Samuli Parosen kirjailijalaatta
Riihimäen Kaupunginkirjaston edustalla betonimuurissa.

Parittomien sukkien arvoitus

Parittomat sukat ovat ikuisuusaihe. Luulisi, että ongelma olisi pieni, mutta aina siitä riittää puhuttavaa.

Olin järkyttynyt, kun fiksuna pitämäni nainen kirjoitti Facebookissa, että jos sukalta katoaa pari, sen voi heittää pois. Ei niitä kuulemma jaksa säästää.

En lakkaa hämmästelemästä ihmisten jaksamisen jakautumista. Jaksetaan hyvin tehdä
tarpeettomia tai jopa haitallisia asioita - sellaisia kuin esimerkiksi suihkussa käyminen aamuin illoin - mutta ei jakseta pitää parittomille sukille omaa laatikkoa, josta aina silloin tällöin voi yhdistellä parit. 

Ajatus sukkia syövästä pesukoneesta on tietysti hauska, mutta eihän sitä kukaan tosissaan ota. Jokainen järkevä ihminen tietää, että vaikka puhtaiden pyykkien joukosta löytyisi vain sukkaparin toinen puolisko, ei se toinen ole poistunut maailmasta. Ennemmin tai myöhemmin se löytyy jostain lahkeesta, tyynyliinan sisältä tai likapyykkikorista. 

Jos sitä toista sukkaa sitten ei löytyisikään - vaikkapa vuoden tai parin sisällä - ei kai sekään niin vaarallista olisi? Eriparisia sukkia voi mainiosti käyttää ainakin kotosalla. 

Parittomista sukista voi myös tehdä yhtä ja toista. Niistä voi tehdä koiran lelun tai tassusuojuksen. Niistä voi tehdä kivoja käsinukkeja. Ihan sellaisenaan niitä voi käyttää paketointisuojina tai erilaisiin siivoushommiin: pesemiseen, pölyjen pyyhkimiseen, kenkien kiillotukseen. Lisää käyttötarkoituksia voi itse kukin keksiä itse.

Vaikka sukka on pieni verrattuna vaikkapa paitaan tai housuihin, senkin valmistaminen on vaatinut suuret määrät raaka-aineita. Jo pelkästään valmistusmateriaalin kasvatus (jos se on vaikkapa puuvillaa) on vaatinut paljon energiaa, lannoitetta ja vettä. Langaksi ja siitä edelleen kankaaksi ja valmiiksi sukaksi valmistaminen on kuluttanut lisää energiaa ja vettä, mahdollisesti myös väriaineita ja muita kemikaaleja. Sitten pakkaus ja kuljetus Suomeen. 

Ja joku heittäisi sen pois mahdollisesti jo yhden käyttökerran jälkeen, koska pari sattui katoamaan.

Tekstiilit ovat halpoja. Se on suuri harmi, sillä se saa ihmiset suhtautumaan niihin epäarvostavasti. Oikeasti tekstiilejä pitäisi käyttää niin pitkään kuin se vain suinkin on mahdollista. Rikkinäisinäkin niille voi keksiä uutta käyttöä joko sellaisenaan tai materiaalina. Jos paikat ovat niin täynnä tekstiilejä, ettei edes parittomille sukille ole tilaa, pitää pidättäytyä ostamasta enää uusia vaatteita. 

Ugh, olen puhunut! 

"Osui! Hankin orposukkalaatikon." (Lukija)

Marika Tudeer (teksti ja kuva)

Kirjoitus liittyy blogin huhtikuiseen kiertotalousviikkoon. Kirjoitus ja lukijoiden kommentit on julkaistu aikaisemmin kirjoittajan blogissa Pilkkeitä Pilpalasta.

Runoilija vai kristallipallo?

Valokuvaaja Aarne Pietinen kuvaamassa kristallipalloa vuonna 1938.
Museovirasto.

Tulevaisuuteen kurkistaminen on vaikeaa jopa niille, jotka saavat palkkansa tulevaisuudentutkimuksesta. Tiedonalana tulevaisuudentutkimus sai alkunsa 1960–1970 -luvuilla, kun ruvettiin pohtimaan maapallon väestönkasvua, raaka-aineiden ehtymistä ja saastumista. Pohdinta jatkui, kun ongelmat muuttivat muotoaan eikä ratkaisuja löytynyt. Nyt kannetaan huolta ilmaston muuttumisesta ja luonnon köyhtymisestä. Ratkaisut ovat tulevaisuudessa. Voiko siihen kurkistaa?

Ihmiset pitivät menneinä vuosikymmeninä tulevaisuudentutkimusta eli futurologiaa yrityksenä ennustaa tulevaa. Historioitsijat, jotka olivat nähneet, miten aikaisempien sukupolvien tulevaisuuden toiveet muuttuivat nopeasti pettymyksiksi, puistelivat päätään. Tulevaisuuden ennustaminen oli heidän mielestään toivotonta.

Nykyisin tulevaisuudentutkimus ei ole kristallipalloon katsomista, vaan monien  vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tarkastelua, jossa arvioidaan millaisia kehityssuuntia on olemassa ja millaisista vaihtoehdoista joudumme lähitulevaisuudessa valitsemaan.

Tulevaisuuteen kurkistaminen edellyttää sekä luovaa mielikuvitusta että kriittistä ajattelua. Se on todettu yrityksissä, joissa on tehty uusia aluevaltauksia ja merkittäviä keksintöjä. Tällainen on esimerkiksi Kone Oy, jonka kansainväliset laajenemishankkeet ovat saaneet viime aikoina huomiota osakseen.

Innovaatioiden taustalla on avaraa, luovuutta korostavaa ajattelua. Esimerkiksi Pekka Herlin (1932–2003) kutsui Koneen tiloihin monenlaisia ihmisiä keskustelemaan. Mukana oli myös taiteilijoita. Professori Pentti Malaska (1934–2012), joka tunnettiin visionäärisenä tulevaisuudentutkijana ja monipuolisena  ajattelijana, tiivisti ajatuksiaan runoiksi. Ei voi tietää, mistä syntyy impulssi, joka johtaa johonkin mullistavaan. Voi vain olla varma, että se ei ala omien päähänpinttymien pyörittelystä.

Kristallipallosta voi nähdä vain oman kuvansa. Siksi on parempi valita runoilija.

Järki karsii päähänpistot.
Aika ideat punnitsee,
jättää hyvät,

hylkää huonot,
antaa neuvot,
kaikenlaiset –
avaa uudelle ovensa.


Pauli Arola